Tyttöjen juttuja

28.2.2011

Kaino Riesu

Voiko kukaan suhtautua vakavasti journalistiin, joka kirjoittaa: ”Rakastan tätä tuolia!” tai ”Enää en voisi elää ilman valokynää” tai ”Olen hulluna viime viikolla ostamaani Selected Femmen neuletakkiin”?

Tätä, ystävät, nimitetään journalismiksi. Naistenlehdissä työskentelevät tuotemarkkinoijat haluavat, että heitä kutsutaan toimittajiksi. He, katsokaas, tekevät tärkeää journalistista työtä kertoessaan emäntäihmisille, mitä tököttejä näiden pitää ostaa ja mitä rätei ja lumpui kasata päälleen.

Siitä vaan, onhan meillä sananvapaus. Artikkeleja saa vapaasti kirjoittaa valokynistä ja neuletakeista ja kylpyvaahdoista. Mutta pitääkö tätä nimittää journalismiksi? Onko aivan pakko?

Naistenlehtien päätoimittajia kieppuu journalistiikkaseminaareissa silloin tällöin. Ehkä he menevät sinne esittelemään uusia laukkujaan tai luulevat, että kyseessä on asiakas- ja sidosryhmätilaisuus. Niitä on heidän kalentereissaan runsaasti.

Taannoin erään naistenlehden ”toimittaja”, sisustusroinaan erikoistunut myynninedistäjäskribentti, paljasti minulle kulmapubissa, missä naistenlehtien nokkanaiset saavat aikansa kulumaan.

He istuvat ainakin kerran viikossa työaikana meikattavina ja kammattavina, jotta voivat sitten viettää lopun työpäivää jonkun nuoren ja kalliisti laskuttavan valokuvaajalupauksen studiossa kuvattavina. Miksi? No siksi tietenkin, että pääkirjoitukseen pitää olla aina uusi, erilainen kuva hehkeästä päätoimittajasta uudet vetimet päällä!

Näin kerran yhden näistä muoreista työpaikkansa käytävällä ilman meikkiä. En meinannut tuntea. Täti näytti noin kaksikymmentä vuotta vanhemmalta kuin pääkirjoituskuvissa. Kuvien valaistussuunnittelu lienee ihan oma taiteenlajinsa.

Sikäli kuin sidosryhmien kuoharikekkereiltä ja kuvaussessioilta kerkiävät, naistenlehtien päätoimittajat keskittyvät viiltävän älyllisten ja syvääluotaavien pääkirjoitusten laatimiseen. Ne ovat kaikissa lehdissä samanlaisia. Kuva vaihtuu, teksti ei.

Yleensä päätoimittaja kertoilee jotain haukotuttavia juttuja omasta elämästään. Kuinka on niin ihanaa ”käpertyä talvipakkasella sohvannurkkaan villasukat jalassa hyvän kirjan kanssa”! Alakoululaisen ainetta muistuttavien sepustusten idea on todistaa lukijoille, että päätoimittajakin on ihminen, yksi meistä tytöistä.

Ihanaa! Hyvä tytöt! Mutta journalismia, sitä se ei ole.

Kirjoittaja on sivutoiminen mediakriitikko, joka lukee tukuittain naistenlehtiä salilla kuntopyörää polkiessaan.

Tweet