Sääli demareita

2.6.2010

Leena Lehtolainen

Lueskelin taannoin Suomen Sosialidemokraattisen puolueen vuoden 1903 Forssan puoluekokouksessa julkaisemaa ohjelmaa.

Sen uljaista tavoitteista on paljon toteutunut, mutta joillekin on käynyt niin kuin puolueohjelmassa vaaditulle kieltolaille: sitä kokeiltiin, muttei hyväksi havaittu. Esimerkiksi 8-tuntinen työpäivä koskee nykyaikaan vain harvoja ja valtio ja kunnat myyvät kiivaasti maaomaisuuttaan yksityisille.

Sosialidemokraateilla on kunniakkaat perinteet. Niillä vain ei näköjään pärjää nykypolitiikassa.

Jo viime EU-vaalien jälkeen eräs pitkän ikänsä demareita äänestänyt puolueen jäsen ihmetteli, minne sdp:ltä on kadonnut aate, ja Eero Heinäluoman maahanmuuttomöläyttelyn jälkeen hän totesi olevansa syvästi pettynyt puolueeseensa. Hän ei ole ainoa.

Minun käy sääliksi monia tuntemiani fiksuja demareita, sitä porukkaa, joka tuntuu nyt joutuneen ajetuksi sivuraiteille. Se jengi vastustaa ydinvoiman lisärakentamista ja muistaa vielä, mitä tarkoittaa demariaatteeseen pitkään liitetty käsite kansainvälinen solidaarisuus.

Yksi näihin fiksuihin kuuluva kansanedustaja kertoi, että koko kevät on tuntunut täysin epätodelliselta.

Mutta jos kerran demareiden kannattajista iso osa on sitä mieltä, että puolueen uusi, populistinen linja on parempi kuin edes osa-aikaihanteellinen vanha, niin sitä seurataan.

Ja ainahan voi kiinnittää huomion arkisia poliittisia päätöksiä kiinnostavampiin yksityiskohtiin, kuten Jutta Urpilaisen kampaukseen.

Mikael Jungner, joka ainakin nuoruudessaan oli demareitten oikeistosiiven edustaja, haluaa tämän viikonlopun puoluekokouksessa tulla valituksi demareiden puoluesihteeriksi. Valmiiksi tunnettu mies ainakin herättää huomiota, mutta onko hänellä uskottavuutta demareiden ay-osaston silmissä?

Miten olisi imagonmuutos: Suomi-vaakunainen lippalakki ja Kiitos 1939–1944 -tekstinen t-paita voisivat tuoda kummasti särmää herran olemukseen. Parasta tehdä se vapaaehtoisesti, sillä sitä saatetaan uudistuvassa, kansaa kosiskelevassa sdp:ssä vielä vaatiakin. Ääniä on saatava, hinnasta viis. Miksi suren demariaatteen rappiotilaa? Eikö politiikassa pitäsi paremminkin ilahtua niin sanottujen vastustajien tappiosta?

Mutta moni muukin vihreästi ajatteleva muodostaisi seuraavan hallituksen mieluiten demareitten kanssa – varmaan niiden alussa mainittujen fiksujen. Mutta jos heidän syrjäyttämisensä jatkuu puolueen 40. puoluekokouksessa, voi olla, että sdp on pian vihreille yhtä mieluinen hallituskumppani kuin persut tai kristilliset.

Oi aikoja, joina radikaalit muuttuvat konservatiiveiksi.

Tweet