Presidenttiä etsimässä

20.7.2010

Rosa Meriläinen

Wallin kuulemma etsii uutta Elisabeth Rehniä. Ei tarvitsisi: me löysimme hänet jo. Pekka Haavisto voi olla Rehnistä seuraava, joka murtaa tiensä läpi toiselle kierrokselle kahden suuren ohi.

Toki presidenttipeliä hieman tylsistyttää Sauli Niinistön murskaava gallupasema. Mutta eipä hätää. On ennenkin ollut näitä ehdokkaita, joilla kuntohuippu on osunut liian varhaiseksi ja kupla ehtinyt puhjeta varsinaisiin vaaleihin mennessä.

Myönnetään, ettei Eeva Kuuskosken ja Riitta Uosukaisen kuntohuippu ollut koskaan näin kova. Silti täytyy muistaa yksi tärkeä asia: vaaleihin on vielä pitkä matka.

Niinistö ei tietystikään ole vielä lupautunut ehdokkaaksi. Ei ole Haavistokaan. Jos joku on varma merkki Niinistön ehdokkuuden puolesta, niin hänen jäämisensä pois eduskuntavaaleista. Sillä hän siirtyy heilahtamalla politiikan yläpuolelle, valtiomiesluokkaan. Pienellä vaivalla sekin tapahtuu, kun ajoitus on oikea.

Niinistö on Suomen suosituin poliitikko, niin kuin Maria Wetterstrand Ruotsin. Wetterstrand on viisaana naisena todennut, ettei se tarkoita ihmisten olevan hänen kanssaan asioista samaa mieltä.

Sama pätee mitä suurimmassa määrin Niinistöön, joka on kovan linjan oikeistopoliitikko maassa, jossa enemmistö on halukas mieluummin maksamaan veroja ja panostamaan hyvinvointipalveluihin, kuin olemaan itsekkäitä.

Toisaalta sillähän ei ole tuon taivaallista merkitystä, mitä mieltä presidentti on hyvinvointipalveluista. Useimmat ihmisten mielestä tärkeät ja kiinnostavat poliittiset asiat ovat juuri sellaisia: ne eivät kuulu presidentille. Jos Darth Vader valittaisiin presidentiksi, olisin huolissani. Muissa tapauksissa murehtisin asiaa vain vaali-illan verran.

Presidentti on toki tärkeä mielipidevaikuttaja, mutta niin on Helsingin yliopiston kansleri, arkkipiispa ja Sofi Oksanenkin. Poliitikkojen valtaa ihmisten mieliin ei pidä liioitella. Aika monia ei hirveästi kiinnosta ja ihan syystä.

Yksi syy, miksi olen niin innoissani juuri Haavistosta, on se, että hän osaisi tehdä presidentti-instituutiolla jotain enemmän. Hän on kosmopoliitti rauhanmies. Maailma huutaa sellaisia ja nyt Suomella olisi jälleen sellainen tarjota.

Ensimmäiset vaalit, joissa sain äänestää, olivat SDP:n esivaalit. Olin 17-vuotias, mutta varsinaisena tulevana presidentinvaalipäivänä täysi-ikäinen. Niinpä kävin äänestämässä Martti Ahtisaarta.

Se tuntui hienolta. Nostin käteni nyrkkiin kavereiden kanssa Tampereen vanhan kirjastotalon portailla ja lausahdimmme: ”Keskiluokan kaamea kosto.”

SDP etsii nyt turuilta ja toreilta omaa ehdokastaan. Parhaimmillaan lopputulos voi olla sellainen  voimaannuttava kokemus kuin minulla aikoinaan: tein Ahtisaaren kampanjaa todella innokkaana, olinhan voittanut hänen kanssaan jo kerran.

Ikävä kyllä en ollut Ahtisaarta itse keksinyt, enkä hänestä paljoa ennen esivaaleja kuullutkaan. Fiilispohjalta syntyi sekin äänestyspäätös. Presidentintekijät ovat ehkä sittenkin muualla kuin turuilla ja toreilla.

Tweet