Politiikkaa ruotsiksi – huvud på cykeln

24.8.2010

Rosa Meriläinen

Olen yrittänyt oppia ruotsia 12-vuotiaasta pitäen. Aluksi motivaationi ainoa lähde oli hyvä todistus. Vaikka ruotsi ei sinänsä kiinnostanut, kympit kiinnostivat.

Lukion päästötodistukseen sainkin ruotsista kympin. Kirjoitin siitä laudaturin, sillä osasin sijoittaa ”som” –sanasen oikealle paikalleen, enkä tehnyt juuri muitakaan pahoja kielioppivirheitä.

Ruotsia en tietenkään osaa. Nuorempana luulin, että sillä ei ole muuta merkitystä, kuin että on se vähän junttia kun ei osaa puhua sujuvasti neljää kieltä. Olisihan sillä kielitaidolla kiva brassailla ruotsinlaivalla.

Tampereella kun ei ruotsiin törmää vahingossa missään. Yksi pikkuveljistäni sai tietää vasta aikuisiällä, että isoäitimme on ruotsinkielinen: koskaan aikaisemmin ei ollut nimittäin tullut toista ruotsinkielistä vastaan, joten nuoremmat suomenkieliset sukulaiset eivät olleet koskaan kuulleet hänen puhuvan ruotsia.

Politiikan maailmassa huomasin äkkiä, että täällä sitä pitäisi nyt osata ruotsia oikeasti. Vielä yliopiston virkamiesruotsia suorittaessa sitä oli riittänyt, että osaa kieltä todistuksessa. Voi miten olenkaan kadehtinut niitä helsinkiläisiä ja muita kaksikielisten seutujen ihmisiä, joille kaksikielisyys on luontevaa.

Aloin nimittäin opiskella eduskunnassa uudestaan ruotsia voidakseni antaa ruotsiksi haastatteluja ja ymmärtääkseni mitä se Ahvenanmaan edustaja minulle kuiskuttelee. Tiedän myös, että jos aikoisi kohota vaikka puolueen puheenjohtajaksi – ja sehän ilman muuta oli suunnitelmani – pitäisi osata puhua sujuvaa ruotsia, koska muuten kaikki pilkkaavat oppimattomaksi noloksi moukkatankeroksi, jota saa hävetä.

Niinpä sitten lusin silmät ristissä ruotsin aamuryhmässä, jota varten piti herätä Tampereella jo aamuviideltä ja kävin kertaalleen Annin kanssa Tukholmassa kielikurssilla. Anni antaa nykyään haastatteluja ruotsiksi, minä en.

Onneksi olen saanut lukea ruotsia edes sen verran kauan aikaa, että optimistisena ihmisenä uskon voivani edes joskus sitä oppia, vaikka kielipääni ei olekaan hyvä, eikä ruotsia pääse arjen elämässä helposti käytännössä käyttämään ja ylläpitämään.

On nimittäin niin, että jos peruskoulussa ei tarvitsisi valita ruotsia, en olisi sitä valinnut. Ja jos kuitenkin politiikassa edetäkseen ruotsi on välttämätön taito, muodostuisi aikamoiseksi demokratiaesteeksi se, jos umpisuomenkielisiltä seuduilta ja työväenluokkaisista perheistä ei voisi enää nousta politiikan eliittiin kielitaidon vuoksi.

Toki Tanssii tähtien kanssa –kisa on opettanut, että minkä tahansa taidon voi oppia myös aikuisiällä. Olenkin pakkoruotsin suhteen toisaalta-toisaalta –tyyppi. Hittoako minäkään siitä pakkoruotsista ole mitään hyötynyt, jos en käytännössä kieltä osaa. Ja minulla sentään oli ruotsi kymppi. Entäs ne, joilla oli vitonen.

Kirjoittaja on entinen vihreä kansanedustaja, joka puraisee blogissaan päivänpolitiikkaa kerran viikossa.

Tweet