Maailman paras – mutta kuinka kauan?

20.8.2010

Esa Suominen

Kokoomusvetoisen ulkopolitiikan suurin saavutus, Suomi-brändityöryhmä, sai pitkästä aikaa työlleen taustatukea, kun Newsweek totesi Suomen olevan maailman paras maa elää.

Ylistävä artikkeli peitti alleen niin saunakuolemat kuin kouluammuskelutkin ja pisteitä keräämään ilmaantuivat myös menestyksen mahdollistajan, hyvinvointivaltion, ideologiset viholliset.

Suomen vahvuuksiksi mainittiin erityisesti koulutus, mutta myös muut hyvinvointivaltion perustoiminnot sekä elämänlaatu. Nämä taas ovat vahvasti sidoksissa yhteiskunnalliseen tasa-arvoon.

Tasa-arvon merkityksestä puhuvat myös brittiläiset tutkijat Richard Wilkinson ja Kate Pickett, joiden teos The Spirit Level – Why More Equal Societies Almost Always Do Better kuuluu viime ja tämän vuoden keskustelluimpiin yhteiskunnallisiin teoksiin. Mittavaan tutkimusaineistoon nojaten Wilkinson ja Pickett osoittavat erityisesti tasaisen tulonjaon merkityksen niin onnellisuutta, taloudellista tehokkuutta kuin yleistä sosiaalista hyvinvointia edesauttavana tekijänä.

Tutkimustuloksista ja kansainvälisestä huomiosta huolimatta Suomi ei rakenna vahvuuksilleen. Newsweekin vertailua kommentoinut Heikki Hiilamo totesi (HS 18.8.2010) osuvasti nykyisen menestyksen olevan 20 vuotta sitten harjoitetun politiikan tulosta.

Sittemmin tuloerot ovat olleet nopeassa kasvussa, kaikenväristen hallitusten aikana. Vaikka suhteellinen köyhyys on Suomessa edelleen kansainvälisesti katsottuna vähäistä, on eriarvoisuuden kasvuvauhti nopea.

Eriarvoisuudesta keskusteltaessa huomio kiinnittyy usein vain rahamääräisiin etuuksiin. Tämä on saanut nykyisen porvarihallituksen väittämään omia toimiaan sosiaalisiksi.

Minimipäivärahojen nostot ja eräät indeksisidonnaisuudet ovat toki pienituloisten kannalta tervetulleita uudistuksia, mutta huomiotta jää se, että sen minkä hallitus toisella kädellään antaa, sen ja hieman ylimääräistä se toisella kädellä vie.

Pehmeiden välittämis- ja viherryspuheiden varjossa Suomi siirtyy hiljalleen paitsi kohti tasaveroa, myös vähentää erityisesti työnantajien vastuuta yhteisten menojen kattamisesta. Kela-maksun poiston kustannukset maksaa tasaverona tavallinen veronmaksaja.

Veroale rahoitettiin ensin velaksi, tämän jälkeen vuotavaa verovenettä paikataan arvonlisäveron korotuksella, joka sekin kohtelee köyhiä rankemmin kuin rikkaita. Puhetta pääomatuloveron korotuksesta on kuultu, mutta mitään ei ole tehty.

Työssä käyvien köyhyys on lisääntynyt jatkuvasti ja pienituloisten reaaliansiot ovat laskeneet. Verotuksen systemaattinen siirtäminen kohti Suomenlahden etelärannan mallia on vain yksi eroja lisäävä tekijä.

Toinen, ja tärkeämpi, koskee palveluita. Kuntaliitto on koko vaalikauden ajan kritisoinut hallitusta riittämättömistä panostuksista kuntatalouteen. Seurauksena ovat leikkauslistat ja palveluiden heikentyminen kunnissa, joissa suomalainen hyvinvointi tosiasiallisesti tehdään.

Ylimääräinen ropo kukkarossa ei paljoa lämmitä, mikäli lääkärille ei pääse. Kun samalla asiakasmaksuja nostetaan, syntyy kysyntää yksityisille palveluille. Joita, kas vain, halutaan myös erityisesti tukea.

Moni kehityskulku ohjaa Suomea määrätietoisesti poispäin pohjoismaisesta mallista, joka on tuottanut meille erään maailman parhaista yhteiskunnista elää. Oikeistolle tämä on ideologinen valinta ja tahtotila – aisankannattajat ovat joko juonessa mukana tai sitten heitä käytetään häikäilemättä hyväksi. Onkin selvää, että nykymuotoisen hallituspohjan jatkaminen sinetöi kehityksen palveluvaltiosta rahanjakovaltioon.

Vihreillä on erityisen suuri vastuu. Valintoja on tehtävä. Halutaanko muutosta vai annetaanko mennä? Tärkeimmissä ja suurimmissa asioissa valinta on edelleen sinisen ja punaisen välillä.

Kirjoittaja on sdp:n poliittisen osaston päällikkö.

Tweet