Lapseni elämä

4.10.2013

Juha Honkonen

Saimme vaimoni kanssa viime kuussa esikoisen, puna-keltanaamaisen parkuvan ruttunaaman. Maailman kauneimman lapsen.

Nappisilmiä tuijottaessa tuli pohtineeksi, millaiseen maailmaan pieni ihminen oikein putkahti. Vaikka Suomeen syntyminen onkin lottovoitto, ei se aivan seitsemän oikein ole. Ehkä viisi ja lisänumero. Mitä sellaisia muutoksia tekisin, jotka ovat realistisia ja jo nyt poliittisessa debatissa?

Sairaalasta kotiin päästyään lapsen ensimmäisiä kontakteja yhteiskuntaan ovat Kelan tuet. Äitiyspakkauksessa pötköttelevä vauva ei voi aavistaa, millainen haloo kotihoidontuesta on kehkeytynyt. Täysosuma-Suomessa meidät miehetkin saataisiin kotiin lasta hoitamaan.

Päiväkotiin pikkuinen pääsisi jatkossakin, vaikka hänelle olisi syntynyt sisko tai veli. Päivähoito on lapsen, ei meidän vanhempien, oikeus. Oikeus samanikäisten seuraan ja ammattilaisten ohjaamaan toimintaan.

Kun hän aikanaan menee kouluun, opinahjossa olisi myös maahanmuuttajia. Meidänkin perheen koululainen saisi nauttia monikulttuuriudesta. Samassa koulussa opiskelisi myös ruotsinkielisiä.
Kieliopinnoissa olisi mistä valita. Pakkopullaa ei olisi.

Internetissä tehtävän ylioppilaskokeen jälkeen nuori aikuinen pääsisi jatkamaan opintoja ilman välivuotta. Poikamme saisi myös jättää armeijan käymättä ilman seuraamuksia.

Työpaikkoja olisi vielä Suomessa, ja työuran voi tarpoa alusta loppuun ilman hermoromahdusta.

Eläkkeelle lapsemme pääsisi meitä nuorempana, sillä kestävyysvaje on siinä vaiheessa jo historiaa. Vanhuus sujuisi häneltä kotona läheisten parissa.

Ruttunaamalla olisi vuosisadan vaihtuessa vähemmän syytä parkuun kuin nyt.

Kirjoittaja on Vihreän Langan päätoimittaja.

Tweet