Kuolema Facebookissa

22.10.2012

Taneli Heikka

Paljastetaanko siellä kaikki? Suomi-somen massasuosion esihistoriassa – noin pari vuotta sitten – oltiin huolissaan. Kun tavalliset ihmiset saavat julkaista mitä vain ilman toimittajien paimennusta, hommahan lähtee käsistä. Tulee pornoa, rasismia ja huonoa makua.

Tuli. Mutta tuli muutakin. Suomalaisen julkisen keskustelun keskimääräinen taso on noussut huimasti. Mielipideilmasto on monipuolistunut. Valinnanvaraa on. Kiitos siitä kuuluu kansalle, joka on ohittanut toimitusten keskimääräisen maun vartijat.

Sosiaalisesta mediasta on tullut luonteva osa elämää – ja nyt myös kuolemaa. Omassa noin 500 Facebook-ystäväni joukossa on koettu tänä syksynä surua. Jotkut ovat menettäneet yllättäen puolisonsa. Erään lapsi on kuollut onnettomuudessa.

On ollut koskettavaa nähdä, miten yhteisö kerääntyy tukemaan surevaa. Kymmenet ja sadat tykkäykset, sydämet ja tuenilmaisut ovat kuin halauksia. Surevien kiitoksista näkee, että ne merkitsevät paljon.

Kuolema Facebookissa on osa elämää, johon yhteisö osallistuu. Digielämä ei korvaa ”oikeita” ystävyyksiä. Kuka meistä voi sanoa, että ne, jotka lohduttavat surun hetkellä, eivät olisi juuri niitä oikeita?

En halua liioitella tätä ilmiöitä. Useimmat varmaan surevat surunsa edelleen yksityisesti ja lähipiirissä. Mutta uskon, että tulevaisuudessa nettiä kaikkeen muuhunkin käyttävät kysyvät vaikeassa tilanteessa itseltään: miksen ottaisi vastaan apua ja tukea nytkin sieltä, mistä olen tottunut sitä saamaan?

Verkko toimii, koska se tarjoaa maksutta asioita, jotka ovat aiemmin vaatineet paljon järjestelyjä, puhelinsoittoja, tapaamisia ja rahaa. Eräs leski kutsui saattoväkeä hautajaisiin ja muistotilaisuuteen edesmenneen miehensä Facebook-profiilissa. Niin, mikä ettei?

Ehkä tätä kautta ymmärrämme, mikä murros mediassa on tapahtumassa. Kuolinilmoitus päivälehden sunnuntainumerossa maksaa satoja, jopa yli tuhat euroa. Se on arvokas, kertaluonteinen tapa muistaa. Facebookissa julkaistut suruviestit ovat maksuttomia yhteisöllisiä kokemuksia, jotka tekevät surusta juuri niin pitkän prosessin kuin ihminen itse haluaa.

Pari vuotta sitten perinteisessä mediassa lietsotut huolet ovat olleet turhia. Ihmiset ovat ottaneet julkisen digitaalisen tilan haltuun fiksulla ja sivistyneellä tavalla.

Huolenaihetta on lähinnä perinteisellä medialla. Se ei oikein ole keksinyt, miten se olisi yhä tärkeä ja toisi ihmisiä yhteen elämän taitekohdissa.

Kirjoittaja on viestintäyrittäjä ja toimittaja. Kirjoitus on julkaistu alun perin 19. lokakuuta ilmestyneessä Vihreässä Langassa.

Tweet