Koulutusoikeus ja duunarit

31.5.2012

Esa Suominen

Vaikka maassa on raami, ei rauha ole edelleenkään täysin maassa. Viime viikkoina työmarkkinaosapuolia ovat työllistäneet paitsi sovitun 150 euron kertaerän maksamiseen liittyneet ongelmat, myös raamissa sovitun työntekijöiden koulutusoikeuden yksityiskohdat.

Mistä olikaan kyse? Raamisopimuksen yhteydessä sovittiin siitä, että työntekijät voivat osallistua vuosittain kolmen päivän ajan osaamista lisäävään koulutukseen. Tulkintaerimielisyyksiä osapuolten välillä syntyi kuitenkin siitä, miten oikeus toteutetaan, kenelle kustannukset kuuluvat ja kuka saa päättää koulutuksen sisällöstä. Neuvotteluiden tulisi päästä päätepisteeseensä lähiaikoina.

Kysymys on erittäin tärkeä, ja oikein toteutuessaan avaa huikeita näköaloja uudenlaiseen osaamiseen perustuvaan yhteiskuntaan ja työelämään, jossa oppiminen ei ole enää harvojen etuoikeus vaan kaikkien kansalaisoikeus, ja jossa riskeihin varaudutaan ennalta ja ihmisten osaamiseen panostetaan laajalti. Parhaimmillaan sen avulla voidaan ottaa merkittäviä askeleita myös työttömyyden hoidossa, työhyvinvoinnissa ja tuottavuuden parantamisessa.

Fakta on, että koulutus kannattaa. Tilastot kertovat selkeää kieltä. Keskimäärin korkeampi koulutus korreloi paitsi korkeampien ansioiden, myös vähäisemmän työttömyyden kanssa. Vastavalmistuneidenkin osalta tilanne on korkeasti koulutettujen kohdalla huomattavasti parempi kuin esimerkiksi toisella asteella ammattiin opiskelevien kohdalla, väitetystä ”duunaripulasta” ja akateemisesta työttömyydestä huolimatta.

Koulutuksen saaminen työnteon ohella keskittyy voimakkaasti yritysten ylemmille tasoille, valmiiksi runsaasti koulutusta saaneille ja heidänkin joukossaan harvemmille. Merkittävä osa työtä tekevistä ei saa työnsä ohessa juuri minkäänlaista koulutusta, puhumattakaan ennalta työmarkkinoiden muutokseen varautumisesta esimerkiksi toisen tutkinnon osalta. Tämä kasvattaa ihmisten välisiä eroja. Koulutuksen tarjoaminen nähdään yrityksissä edelleen suurin osin kulueränä, ei potentiaalin kasvattamisena.

Koulutus auttaisi muutostilanteissa selviämisessä. Suomesta on viimeisinä vuosikymmeninä kadonnut tuhansia ja taas tuhansia työpaikkoja ja –tehtäviä, ennen muuta perinteisistä duunariammateista. Tämä kehitys tullee jatkumaan tulevaisuudessa vaikkapa automaattikassojen tai siivousrobottien kehittymisen myötä. Nämä muutokset kohtaavat nimenomaan vähemmän koulutusta saaneiden työtehtäviä. Siksi on perusteltua kohdentaa toimenpiteitä nimenomaan heille.

Malli, jossa oppiminen on aidosti elinikäistä ja kaikkia koskevaa, parantaisi muutosvalmiutta ja vähentäisi muutosten aiheuttamia riskejä –ja ehkä myös pelkoa ja muutosvastarintaa työpaikoilla.

Mitä jos työnsä ohessa voisi pikku hiljaa opetella paitsi nykyisessä työssä tarvittavia uusia taitoja, myös uuden ammatin siltä varalta, että rakennemuutoksen myötä nykyistä työpaikkaa ei enää muutaman vuoden kuluttua ole? Siirtyminen uuteen työhön kävisi nopeammin eikä mahdollinen työn menetys merkitsisi vastaavaa maailmanloppua kuin vaikka tilanteessa, jossa samaa työtä on tehty kymmeniä vuosia vailla näköalaa muusta.

Tärkeintä on kulttuurinen muutos kohti jatkuvaa oppimista kaikilla aloilla ja kaikissa ammateissa. On tärkeää ensinnäkin hyväksyä –ja sittemmin mahdollistaa, se, ettei koulun penkin kuluttaminen lopu tutkinnon suorittamiseen, vaan osaamista täydennetään ja kartutetaan jatkuvasti. Tämä lisää joustavuutta ja vähentää työntekijöiden riippuvuutta yhdestä työnantajasta. Työvoiman liikkuvuus voisi lisääntyä, tärkeää dynaamisen elinkeinoelämän kannalta sekin.

Lisäksi on muistettava nyky-yhteiskunnan taikasana; innovaatio. On vanhanaikaista ja totuudenvastaista ajatella, että innovaatiot, jotka parantavat työn tuottavuutta tai tekevät läpimurtoja uusien tuotantotapojen tai tuotteiden saralla, olisivat korkeasti koulutettujen ihmisten tai niin kutsuttujen luovien alojen yksinoikeus. Innovaatioita voi syntyä missä tahansa, vähittäiskaupasta verstaan kautta paperitehtaalle, ja mikä tahansa työ voi olla luovaa. Tätäkin muutosta tukisi ajatus siitä, että kouluttautuminen ja uuden oppiminen työn ohella kuuluu kaikille, ei vain asiantuntija-ammateissa tai johtoportaassa toimiville.

Tärkeä kysymys kuuluu luonnollisesti, kuka saa päättää mitä koulutusta työtä tekevät oikeutensa piirissä saavat. Yhteiskunnan ja työntekijän näkökulmasta tarkoituksenmukaista olisi suunnata kohti koulutusta, joka turvaisi työntekijän työllistymismahdollisuudet riskien realisoitumisen varalta, toisin sanoen lisäisi hänen autonomiaansa. Tämä korostaisi työntekijöiden omien valintojen ja motivaation merkitystä koulutusvalinnoissa.

Kirjoittaja on Palvelualojen ammattiliitto PAM ry:n hallintopäällikkö ja puheenjohtajan erityisavustaja. Hän on työskennellyt aiemmin sdp:n poliittisen osaston päällikkönä.

Esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan omia eivätkä aina välttämättä vastaa minkään tai kenenkään muun kantaa.

Tweet