Kehysriihessä pääpaino työllisyyteen ja tulojen lisäämiseen

1.3.2012

Esa Suominen

Viime päivien talousuutisointi on keskittynyt hallituksen strategiaistuntoon, jolla pohjustetaan tulevan kehysriihen talousratkaisuja. Tavoitteena on ollut löytää haarukkaa talouden sopeuttamistoimien koolle, seikka, josta eri asiantuntijatahot ovat olleet huomattavan erimielisiä. Arviot tarvittavista toimenpiteistä vaihtelevat alle kahdesta miljardista yli viiteen miljardiin.

Keskustelussa on tärkeää erottaa toisistaan lyhyen ja pitkän aikavälin tavoitteet. Budjettitalouden tasapainotus on yksi asia, ja yhteiskunnan pitkän aikavälin taloudellinen kestävyys toinen. Jälkimmäinen vaatii ennen kaikkea tehdyn työn määrän lisäämistä yhteiskunnassa.

Keskustelu tässä asiassa on keskittynyt pääasiassa työssä jo olevien työurien pituuteen. Tätä tarvitaan kipeästi, mutta sen lisäksi pitäisi keskustella huomattavasti aktiivisemmin siitä, miten yli 200 000 työtä vailla olevaa saataisiin työllistettyä ja vajaatyöllisten potentiaali nykyistä täydempään käyttöön. Tämän lisäksi erityisesti onnistunut rohkea kuntauudistus olisi tärkeä resurssien tehokkaamman ja tarkoituksenmukaisemman käytön varmistaja.

Pitkän aikavälin tavoitteiden saavuttaminen on aidosti merkityksellistä ja tärkeää. Ongelmaksi vain koituu, että tarpeettomilla julkisen talouden kiristämistoimenpiteillä, joilla halutaan paikata lyhyen aikavälin vajeita, saatetaan aiheuttaa vaikeuksia varsinaisille tavoitteille.

Maan hallituksen ohjelmaan on rakennettu tiukat kirjaukset velkasuhteen ja alijäämän suuruuden osalta. Sama ohjelma kuitenkin toteaa myös tavoitteenaan, että kasvun on oltava ennusteita nopeampaa, työllisyysasteen vaalikauden lopussa 72 prosenttia ja työttömyys painunut viiteen prosenttiin. Selvää lienee, että mikäli kestävyysvajetta halutaan aidosti hoitaa, ovat sen kannalta jälkimmäiset tavoitteet selkeästi oleellisempia.

Koska suhdannekuva on edelleen heikko, on kasvu- ja työllisyystavoitteet nostettava etusijalle. Talouspolitiikalla pitää pyrkiä tasoittamaan suhdanteita, ei voimistamaan niitä. Tiukka jarrutus valtion menoissa ilman merkittävää yksityiseltä sektorilta tai ulkomailta tulevaa kasvupyrähdystä, jollaista ei ole näköpiirissä, johtaisi mitä todennäköisimmin tilanteeseen, jossa kotimainen taloudellinen toimeliaisuus edelleen vähenisi, työttömyys kasvaisi ja sosiaalimenot tätä myötä paisuisivat. Seurauksena olisi taantuman syventäminen omin päätösperäisin toimin.

Edellä mainitusta riskistä, oman haudan kaivuusta ovat viime aikoina varoitelleet useat tahot. Suomalaista taipumusta myötäsykliseen talouspolitiikkaan on kotimaassa viime päivinä ihmetellyt muun muassa Osmo Soininvaara. Kansainvälisesti vyönkiristyksen vaaroista ovat puhuneet niin IMF, OECD kuin jopa epäjumalan asemaan nostettu luottoluokittaja Standard & Poor’s. Luottoluokittajan näkemyksen mukaan uudistukset, jotka perustuvat vain säästöihin, ovat luonteeltaan ”self-defeating”.

Sopeutustoimia tulee toki tehdä, kunhan ne sekä säästöjen että veronkorotusten osalta suunnataan kohteisiin jotka eivät heikennä työllistävän kulutuksen mahdollisuuksia. Veronkiristysten suhteen se tarkoittaa niiden suuntaamista ennen kaikkea pääomatuloihin tai suuriin varallisuuksiin muun muassa kiinteistöissä.

Paljon porua aiheuttanut suuriin palkkatuloihin suunnattu määräaikainen solidaarisuusverokin toisi kassaan arvioiden mukaan noin 50 miljoonaa euroa. Tämäkin tippa kannattanee valuttaa lasiin, koska se on a) rahaa sekin ja b) poissa ei-välttämättömästä kulutuksesta, joka merkittävällä todennäköisyydellä ei hyödytä kotimaista työllisyyttä.

Huomattavan paljon tärkeämpää kuitenkin kuin tämän sekunnin sopeutus on varmistua rakenteellisten uudistusten onnistumisesta ja läpiviennistä, pitää huolta Suomen tärkeimmästä kasvupotentiaalista eli osaavista työntekijöistä sekä pitää elinkeinoelämän rattaat käynnissä yli vaikean ajan. Tässä työmarkkinakeskusjärjestöt ovat merkittävässä roolissa – ja myös etsivät toimivia ratkaisuja.

Paitsi säästöjä ja verotuloja, myös uusia tulonlähteitä pitää pohtia rohkeasti. Tässä yhteydessä katse tulee kääntää – valtion omistusten myymisen sijasta niiden lisäämiseen.

Erään mielenkiintoisen esimerkin merkittävistä mahdollisuuksista tarjoaa Ruotsi, jonka valtiollinen kaivosyhtiö LKAB jauhaa rahaa yhteiseen kassaan. Voisivatko myös Suomen Lapin malmivarat tarjota särvintä ulkomaisten kaivosyhtiöiden omistajien lisäksi entistä enemmän myös kotimaisille veronmaksajille? Toivottavasti.

Kirjoittaja on Palvelualojen ammattiliitto PAM ry:n hallintopäällikkö ja puheenjohtajan erityisavustaja. Hän on työskennellyt aiemmin sdp:n poliittisen osaston päällikkönä.

Esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan omia eivätkä aina välttämättä vastaa minkään tai kenenkään muun kantaa.

Tweet