Karhua mä metsästän...

1.4.2014

Jukka Nikulainen

Lasten leluja hylätään roskiksiin roppakaupalla. Erityisesti joulun jälkeen niitä löytää hyvin paljon. Joskus mietin, luovutaanko heti joulun jälkeen viimevuotisista ja jo vanhentuneista leikkikaluista, vai heitetäänkö joulunjälkeisessä hybriksessä juuri saadut ei niin miellyttävät lelut heti pois. Molemmissa tapauksissa käytäntö on vähän hassu.

Heti perään on tosin sanottava, että lelut ovat lasten käsissä kulutustavaraa. Aika suuri osa roskiksissa olevista leluista on tavalla tai toisella rikkinäisiä. Lelumuodin muuttuminen on myös ihan ymmärrettävä ilmiö. Harva nykylapsi enää samaistuu käpylehmiin tai lumpeennupuista tehtyihin possuihin.

Monet lelut ovat silti aivan ehjiä roskiksessakin. Hyvä esimerkki tästä on radio-ohjattava auto, joka oli laitettu roskikseen avatussa pakkauksessaan. Ensiyrittämällä auto ei inahtanutkaan, mutta ajattelin, että se on sellaisenaankin aika näyttävä lelu jollekin lapselle.

Tarkempi tutkiminen paljasti, että autosta ja ohjaimesta todella uupui vain uudet patterit. Veljenpoikani on nyt leikkinyt autolla parin vuoden ajan.

Dyykityistä leluista löytyy klassisempiakin esimerkkejä. Moni Barbiekeräilijä on saanut harvinaisemman nuken kokoelmiinsa. Legoja löytyy aika usein, ja vanhasta Meccanosta moni saattaisi olla valmis maksamaan enemmänkin.

Kuvan kauhtunut teddykarhu edustaa myös lelurintaman pysyvämpää perinnettä. Tiedän muutamankin nukkekorjaamon, joka on erikoistunut rakkaiden pehmolelujen ja nukkekodin varustusten korjaamiseen.

Lopulta on vaikea sanoa, millä perusteella mistäkin lapsuuden lelusta tulee nostalginen tai ikoninen. Ja aivan kuin tavallisessakin muodissa, myös lelumuodissa on kyse toisaalta erottautumisesta ja toisaalta samaistumisesta ryhmään tai kaveriporukkaan. Ainakin roskisten perusteella muoviset tusinalelut ovat kohtaamassa käpylehmän kohtalon. Ja ehkä ihan hyvä niin.

Tweet