Hippi rakastuu, osa 2

10.4.2012

Rosa Meriläinen

Vielä ennen nukkumaanmenoa vihreä kansanedustaja Kaarina Hippi oli selaillut puhelimestaan uudestaan ja uudestaan Raimon lähettämät tekstiviestit. Kaarinan mielestä ne olivat eleettömän elegantteja: intiimejä olematta tungettelevia, syvällisiä lipsahtamatta paolocoelholaisuuteen.

”Näin neitoperhosen. Sen tunnistaa silmistä”, oli kuulunut Raimon ensimmäinen pääsiäisviesti, joka oli saanut Kaarinan kuusikymppisen sydämen hakkaamaan. Hän oli jo ehtinyt luulla, että valiokuntamatkalla koettu läheisyys oli ollut yksipuolista tai mikä pahinta – tunteellisen vanhan naisen säälittävää kuvittelua.

Tekstiviestit todistivat yhteyden todeksi, mutta aivan vielä ensimmäisestä viestistä Kaarina ei ollut varma, oliko kyseessä luontohavainto. Vasta seuraavat raportit kevään etenemisestä Satakunnassa tekivät Kaarinan olon turvalliseksi. Nyt hän tiesi mistä oli kyse ja osasi vastata oikein. Hänellä kun ei ollut yhtään sellaista ystävää, jolle olisi kehdannut soittaa ja pyytää tulkintatukea lemmenviestien rivienvälimerkityksille.

Posket helottaen Kaarina oli rynnännyt sukkasunnuntaina kaappaamaan lapsenlapsensa, pienen Pajun, lastenvaunuineen matkaansa ja juossut kuntokolmoselle Kaupin metsään. Siellä hän otti vaunuista kuvan Näsijärven valkeutta vasten ja liitti kuvaan viestin ”Luonto herää eloon meissä kaikissa, pienimmästä suurimpaan”.

Kädet täristen oli perussuomalainen kansanedustaja Raimo Pallikin omia viestejään metsästä lähettänyt. Hän ei ollut arvannut, että moinen kutkutus voisi hänenkin maha-alastaan vielä löytyä. Hän ei ollut lapsuuden jälkeen osannut iloita edes ympäröivästä luonnosta, mutta halutessaan tehdä vaikutuksen tähän komeaan vihreään naiseen, jonka ryntäiden väliin olisi mahtunut vaikka nokosille, oli hän avannut silmänsä metsälle. Vasta kotiin palatessa oli tuttu tympeys iskenyt takaisin, kun katse osui juopon vaimon ikiäreään muotoon.

Ei ollut Kaarinallakaan ollut vuosikymmeniin metsään muutoin asiaa, kuin vihreän eduskuntaryhmän kesäkokouksissa, joissa piti näytösluonteisesti mennä jonkun elollisen äärelle kuvattavaksi.

Hän ajatteli Raimon olevan sellainen oikea juureva suomalainen, joka kasvoi maasta ja metsästä. Raimo näki Kaarinan metsänkuningattarena, sellaisena jonka tunneside vanhaan puuhun on jotain hivenen uskonnollista luonteeltaan. Yhdessä he ihailivat toistensa luontosuhdetta. Jos Kaarinan luontosuhteen sosiologiaa työkseen yliopistolla tutkiva Petteri-poika olisi hoksannut, millainen aineistoaarre hänen edessään sikisi, ei hän olisi suhtautunut orastavaan suhteeseen niin nyreästi kuin suhtautui.

Sillä jokainen Kaarinan läheinen saattoi nyt nähdä tämän rakastuneen. Maanantai-iltana Kaarina oli pyrähtänyt kevein askelin Petterin perheen luokse mukanaan kassillinen huiveja. Hän halusi esitellä kauneimmat kankaansa: minkä näistä hän heittäisi harteilleen astellessaan pääsiäislomilta palanneeseen eduskuntaan ja Raimon eteen?

Juuri nyt Kaarina istuu junassa matkalla Helsinkiin. Hänen katseensa skannaa maisemaa, josta voisi lähettää Raimolle tekstiviestin. Tummanvihreä kultakirjailtu silkkihuivi on alati valahtaa harteilta. Miten naisellisella pienellä sormieleellä rakastunut Kaarina sitä kohentaakaan!

Kirjoittaja on entinen vihreä kansanedustaja. Tarina jatkuu kahden viikon kuluttua tiistaina.

Tweet