Hei, me mennään päiväkotiin!

1.12.2010

Äiti

Hoitovapaa lähestyy loppuaan, ja olen kiitollinen. Kaksoset saivat marraskuun loppupuolella sosiaalivirastosta kumpikin oman sievän valkoisen kirjeen, joka alkoi ihanasti: "Päätös / Kokopäivähoito, 5-7 t/pv, Toivotamme lapsenne tervetulleeksi Helsingin kaupungin päivähoitoon!"

Olemme huojentuneita. Esikoinen on ollut samassa tarhassa kolme päivää viikossa ja on tykännyt siitä kovasti. Hoitajat ovat mukavaa, luotettavaa, sylissäpitävää laatua. He raportoivat, montako lusikallista pinaattikeittoa on syöty ja mitä hassua lapsi on päivän aikana sanonut.

Ryhmät ovat suuria ja tilaa on liian vähän, piha on pieni ja sitä ympäröi metalliaita, johon joka talvi moni päiväkodin asiakas jää suustaan kiinni – mutta muuten tarha on takuuvarmasti Helsingin parhaita!

Lisäksi siellä tehdään paljon metsäretkiä, opetetaan lapsia kierrättämään ja korjataan rikkimenneitä leluja. Luomumaidolla ja reiluilla banaaneilla ruokitut kaksosemme kasvavat maailmaan, jossa ympäristöasiat ovat arkea. Mutta vain arkea ja vain pieniä asioita.

Kun kaksoset syntyivät puolitoista vuotta sitten, vihreydellä oli poikkeuksellinen momentum. Ilmastonmuutos listattiin tulevaisuuden suurimmaksi uhaksi ympäri maailmaa, Al Goren Epämiellyttävä totuus oli puhutuin elokuva, Kööpenhaminan ilmastokokouksen uskottiin tuovan suuria rakenteellisia muutoksia, sillä kaikki olivat yhtä mieltä siitä, ettei ilmastoa saa päästää lämpenemään yli kahta astetta.

Kokous epäonnistui, ja sen jälkeen ilmastonmuutos on hiljalleen valunut takaisin marginaaliin. Ympäristöasioista on taas tullut pieniä henkilökohtaisia valintoja, muovipussikeskustelua, valojen sammuttelua, huonoa omaatuntoa.

Cancúnista kukaan ei edes odota mitään, vaikka tällä menolla on selvää, että ilmasto tulee lämpenemään enemmän kuin kaksi astetta ja seuraukset ovat katastrofaaliset. Jollemme me ehdi nähdä niitä, kaksoset kyllä ehtivät. Tuhansien lajien kuolemisen sukupuuttoon, nälänhädät, kokonaisten valtioiden muuttumisen asuinkelvottomiksi, ennennäkemättömät pakolaisvirrat, hirmumyrskyt ja tulvat.

Uskomme tieteeseen, joka kertoo meille nämä asiat, mutta emme kuitenkaan usko näitä asioita. Viime talvi oli luminen, kesä lämmin ja kaukolämpö pelaa, lentoliput vain halpenevat ja naudanjauheliha on taas tarjouksessa. Todellisuudessa mikään ei kerro muutoksesta.

Mutta muutoksen on tultava. Tarhan metsäretkistä ja kierrätysopeista ei ole hyötyä eikä arjen pienten valintojen puroista koskaan tule jokea, jos maailman poliitikot eivät pian saa sovituksi hiilidioksidipäästöjen tiukoista rajoituksista.

Pidetään sormet ja varpaat ristissä, että Cancúnissa tapahtuu ihmeitä. Kaksosten - ja maailman kaikkien lasten takia.

Ps. Tämän blogimerkinnän kirjoittamisen aikana meidän perheessä on nukuttu yhdet ennätyslyhyet päiväunet, levitetty kaikki kenkähyllyn kengät eteiseen, kauhat, kattilat, rusinat ja puuhaarukat keittiön lattialle, luettu väärinpäin kuusi kirjaa per naama, taisteltu kaukosäätimestä, kiivetty ikkunalaudalle, löydetty äidin meikkipussi ja laittauduttu pikkujoulukuntoon – tai vähän enemmänkin.

Tämä on blogin viimeinen kirjoitus.

Tweet