Degrowth ei ole ratkaisu

28.9.2011

Esa Suominen

Suomessa erityisesti ympäristöliikkeen sekä puolueista vihreiden ja vasemmistoliiton liepeillä on viime vuosina käyty aktiivista keskustelua degrowthista. Degrowth on laaja ja hajanainen käsite, jonka kärkiajatuksiin kuuluu taloudellisen kasvun tavoitteen sekä mittarien kritisoiminen ja sen katsominen suoranaisesti haitalliseksi hyvinvoinnin sekä ekologisesti ja sosiaalisesti kestävän yhteiskunnan kannalta.

Kasvukriittiset ajattelijat vetoavat usein ympäristökysymyksiin vaatiessaan BKT-tavoitteista luopumista sekä yleistä kasvun ja nykymuotoisen tuotannollisen toiminnan alasajoa. Tässä yhteydessä he kuitenkin unohtavat, ettei degrowth ole millään muotoa onnistuneen ympäristöpolitiikan edellytys. Päinvastoin, negatiivinen tai hidas kasvu voi pahimmillaan estää investoinnit ekotehokkuuteen ja puhtaampiin teknologioihin.

Lisääntyneen taloudellisen hyvinvoinnin on nähty johtavan väistämättömiin ympäristöongelmiin. Näin väittävät henkilöt kuitenkin unohtavat, että nykyisin uimakelpoinen Tampereen Pyhäjärvi, tai lohijoeksi palannut Turun Aurajoki näkivät murheellisimmat päivänsä huomattavasti nykyistä köyhemmässä ja taloudellisesti heikommassa Suomessa.

Taloudellinen kasvu syntyy monista lähteistä. On oletettavaa, että tulevaisuudessa yhä suurempi osa taloudellisesta hyvinvoinnista syntyy immateriaalisista tuotteista tai palveluista. Näiden kasvun ei tarvitse väistämättä tarkoittaa luonnonvarojen kulutuksen kasvua.

Vasta-argumentti edelliseen luonnollisesti liittyy yleiseen ostovoiman kasvuun ja sen luoman, luontoa kuormittavan kuluttamisen kasvamiseen. Kansalaisten ostovoiman yleinen kasvu on kuitenkin erittäin tehokasta sosiaalipolitiikkaa, edellyttäen, että taloudellisen hyvinvoinnin tulosten jakaminen tapahtuu oikeudenmukaisesti.

Kasvun tyrehtyminen sekä yleisen ostovoiman heikentyminen tarkoittaisi lisääntyvää työttömyyttä ja syvenevää eriarvoisuutta. Vaikka tämä saattaisi tarkoittaa myös vähentynyttä kulutusta, voisi tuo kulutus olla nimenomaan poissa palveluiden käytöstä tai sellaisista usein arvokkaammista tuotteista, joiden valmistuksessa huomioidaan ympäristön kannalta kestävämpi toiminta sekä sosiaalinen vastuu. Jäljelle jäävät ekologisesti vastuuttomat tuotteet, erityisesti niille yhteiskunnan lukuisille jäsenille, joiden kulutus ei missään tilanteessa ole suuntautunut muskeliveneisiin tai avoautoihin.

Degrowth-ajattelijat tarjoavat usein vastauksena kasvuun myönteisesti suhtautuvien esille nostamaan kurjistumisongelmaan uudenlaista ajattelua yhteisöllisestä vastuukannosta. Tässä ajattelussa lähiyhteisöt, naapurustot ja ihmisten omat verkostot alkaisivat kantaa entistä enemmän hyvinvointivastuuta ja eläisivät ekologisesti paikallistaloudessa.

Paitsi, että ajatus johtaisi holhoavaan ja moralisoivaan, kohteensa mielivaltaisesti valikoivaan hyvinvointimalliin, ei se esimerkkien valossa vaikuta toimivan edes sosiaalista pääomaa luovana järjestelmänä. Ihmiskoe aiheesta on tällä hetkellä käynnissä Isossa-Britanniassa, jossa oikeistohallitus leikkaa erittäin rajusti julkisia hyvinvointimenoja tavoitteenaan luoda uudenlainen ”big society”, jossa vapaamuotoiset verkostot ottavat uudenlaista vastuuta.

Brittien kokeilun tuloksena on toistaiseksi ollut pääasiassa lähiömellakoita, nuorisotyöttömyyttä sekä lisääntynyttä yhteiskunnallista pahoinvointia.

Länsimaiset yhteiskunnat ovat ottaneet suurimmat edistysaskeleensa niinä aikoina, jolloin niissä on kyetty yhdistämään nopea taloudellinen kasvu sekä matalat tuloerot. Monessa suhteessa nämä ovat tukeneet toisiaan. Nyt sama hyvä kehä on saatava palvelemaan aineellisen elintason noston lisäksi ympäristön kannalta kestäviä ratkaisuja. Ilman kasvua ja resursseja nämä ratkaisut jäävät tekemättä.

Kirjoittaja on Palvelualojen ammattiliitto PAM ry:n hallintopäällikkö ja puheenjohtajan erityisavustaja. Hän on työskennellyt aiemmin sdp:n poliittisen osaston päällikkönä.

Esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan omia eivätkä aina välttämättä vastaa minkään tai kenenkään muun kantaa.

Tweet