Maailmantuskan apina

1.4.2016

Sammeli Heikkinen

Sammeli Heikkinen on Vihreän Langan toimituspäällikkö.

Kuinka ihminen on toinen ihminen? Miten arvokas?

Näitä kysymyksiä tulee mietittyä. Silloin, kun tuntuu kovin vaikealta suhtautua mitenkään lähikaupan ovella päivystävään romanikerjäläiseen, joka hymyilee ja sanoo moi. Tai silloin, kun lukee juttuja Eurooppaan pyrkivien pakolaisten ti lanteesta ja toisaalta siitä, miten Suomi yrittää kaikin keinoin tulijoiden määrää vähentää.

Tietenkin jokainen ihminen on yhtä ihminen ja yhtä arvokas kuin kuka tahansa toinen. Miksi se on helpompi tietää kuin elää sen mukaan?

Ihmistä meissä rajoittaa apinapiiri. Lisäksi maailmantuskasuotimen asetukset voivat olla väärät.

Monkeysphere-käsite nousi 2000-luvun lopulla hetkeksi julkisuuteen. Kapulaisesti vaikkapa apinapiiriksi kääntyvä käsite on yhdysvaltalaisen Cracked-huumorijulkaisun popularisointi Dunbarin luvusta. Dunbarin luvun taas laski 1990-luvulla brittiantropologi Robin Dunbar. Dunbarin luku on 150, mikä on yksi syy sille, ettei vaikkapa pakolaisten hukkuminen Välimereen kosketa meitä niin paljon kuin lemmikkihamsterin kuolema.

Apinapiirillä tai Dunbarin luvulla tarkoitetaan karkeasti sitä määrää ihmisiä, jonka voimme mieltää ihmisiksi. Siis sitä ihmisporukkaa, joihin meillä on sellainen sosiaalinen suhde, että paitsi tiedämme, myös tunnemme sen koostuvan meitä vastaavista ihmisyksilöistä.

Perhe ja ystävät ovat itsestään selvästi osa apinapiiriä, samoin työtoverit ja ainakin osa sukulaisista. Ehkäpä muutama naapuri, sosiaalisen median kautta löytynyt tuttava ja tuttu baarimikko tai kaupan kassa. Mutta satunnainen vastaantulija kadulla, Välimereen hukkuva nuori mies tai Brysselin lentokentällä sirpaleisiin kuoleva nainen eivät.

Tuntemattoman hätä ja kuolema ei tunnu. Tai ainakin sen voi jättää halutessaan tuntematta.

Kun informaatiota on saatavilla valtavasti ja kauheuksia sattuu koko ajan ainakin jossain päin maailmaa, apinapiirin rajoitus myös suojaa meitä. Kaiken tuntemisesta menisi sekaisin muutamassa päivässä.

Pekka Saurin Ratkaisemattomien kysymysten kirjasta jäi päähän pyörimään muutama kohta, jossa käsitellään sitä, miten paljon maailman kärsimyksistä pitää päästää päänsä filtterin läpi omaa mieltä myllertämään. Jonkinlaisesta maailmantuskan säätelystä kai on kyse.

Maailmantuskafiltterin voi lyödä kokonaan kiinni ja syleillä sisäistä simpanssiaan. Välittää vain niistä, joista eläin meissä pakottaa välittämään. Tai sitten suodinta voi avata. Ei niin paljon, että tuntemattomien kärsimys lamauttaa. Vaan sen verran, että tuntemattomien ihmisyyden ymmärtää. Edes välillä, edes joissakin tilanteissa.

Se ei ole helppoa. Se on ihmisyyttä.