Jos tulet meille, älä asetu taloksi

20.8.2015

Kati Pietarinen

Muokattu 24.8.2015 klo 11.10. Lisätty kappale Unkarin päätöksistä palauttaa turvapaikanhakijoita Serbiaan.

Eilen Päivä alkoi Anna-Stiina Nykäsen kolumnilla, jossa hän pohtii, mitä kävisi jos Suomeen tulisi 100 000 turvapaikanhakijaa.

Siinä Nykänen selvittää hyvinvointisosiologian professori Juho Saarelta, että toisin kuin Nykänen itse mutuilee, 100 000 turvapaikanhakijan saapuminen ei kaataisi suomalaista yhteiskuntaa.

Maailmanloppuahan lietsotaan kotimaassa jo sillä, että tulijoita saattaa olla vuoden loppuun mennessä 8–15 000. Esimerkiksi kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsänen lähetti tiedotteen, jonka kapiteeleilla kirjoitetun otsikon mukaan TURVAPAIKANHAKIJOIDEN MÄÄRÄN RÄJÄHDYSMÄINEN KASVU KOETTELEE SUOMALAISA YHTEISKUNTAA. 

Valitettavasti Hesarin Nykänen osallistuu kolumnissaan itsekin hysterian lietsontaan. Hän kirjoittaa, että jos tulijat ovat nuoria miehiä, he voivat ryhtyä tekemään rikoksia.

On toki totta, että sekä meillä että maailmalla nuoret miehet ovat yliedustettuina rikoksentekijöissä. Nuoret miehet ovat kuitenkin myös yliedustettuina start-up-yrittäkilpailujen voittajissa, teknisten tieteiden ylioppilaissa, luonnontieteellisten tiedekuntien maistereissa ja homobilebaarien asiakaskunnassa, pienten lasten isissä ja missikisojen voittajien poikaystävissä.

Nuorten miesten – tai vielä tarkemmin turvapaikanhakijoina saapuneiden nuorten miesten -  leimaaminen rikollisiksi maan ykkösmedian pääkirjoitusaukeamalla onkin Nykäseltä melkoinen temppu.

(Luulisi sen olevan esimerkiksi oikeusvaltiossa itsestäänselvyys, että kuten kaikkiin muihinkin rikoksiin, myös Ruotsissa kesällä tapahtuneeseen traagiseen, summittaiseen surmaan ovat syyllisiä sen tekijä tai tekijät, ei kukaan muu.)

Loppujutun tilan Nykänen käyttää siteeraamaan aviomiehensä mutuiluja aiheesta, josta kumpikaan ei selvästikään tiedä mitään: kotoutumisesta ja vastaanottokeskusten arjesta.

”Kotouttaminen ja sopeuttaminen on aloitettava heti, eikä siinä saa säästää tai käy huonosti. Jos vastaanottokeskukset tyrivät, ongelmat leviävät”, Nykänen siteeraa miestään, ikään kuin turvapaikanhakijat eivät olisi tavallisia, ulkomaisia ihmisiä vaan he kuuluisivat johonkin raakaan, raivopäisen villiin eläinlajiin, joka pitää heti kesyttää, jottei se hyökkää vastaantulijoiden päälle.

On toki tärkeää, että Suomen muuttavat ihmiset pääsevät mahdollisimman nopeasti mukaan suomalaiseen yhteiskuntaan, mutta sen onnistuminen ei millään tapaa liity Nykäsen miehen fiilistelemiin vastaanottokeskusten työntekijöiden taitoihin.

Päinvastoin: tähän mennessä suomalaisen kotouttamis- ja pakolaispolitiikan julkilausuttu punainen lanka on ollut se, että kotoutua saa vasta silloin, kun oleskelulupa on kädessä. Vastaanottokeskuksissa limbotilassa elävien ihmisten ei pidä kotoutua Suomeen.

Esimerkiksi turvapaikanhakijoiden pääsyä opiskelemaan ja töihin rajoitetaan tietoisesti juuri sen vuoksi, etteivät ihmiset juurtuisi Suomeen liian nopeasti. Eivät turvapaikanhakijat yleensä pääse suomen kielen kursseille: kotoutumissuunnitelmat ja kotoutumiskurssit tulevat kysymykseen vasta, kun turvapaikkahakemukset on käsitelty.

Vuonna 2009 hallitus (jossa myös vihreät olivat mukana) rajoitti pakolais- ja ihmisoikeusjärjestöjen protesteista huolimatta turvapaikanhakijoiden oikeutta tehdä töitä. Tulijan on työhön hakeutuakseen istuskeltava odottelemassa kolme kuukautta, jos on saapunut maahan henkilöpapereiden kanssa ja kuusi kuukautta, jos niitä ei ole.

Miksi?

Koska on pelätty, että suomalaislattioiden lankkaamismahdollisuuksia himoitsevat feikkiturvapaikanhakijat rynnivät tänne turvapaikanhaun verukkeella tekemään töitä.

Ylipäänsä turvapaikanhakijoiden nopeaa kotoutumista on pidetty riskinä. Jos oppii liian nopeasti suomea, hankkii töitä tai opiskelupaikan. Tai mitä pahinta, perustaa päätöksen jopa vuosiin venyvänä odotusaikana perheen. Näin on mahdollista, että turvapaikanhakijalle syntyy peruste jäädä maahan, vaikkei turvapaikkaa myönnettäisi.

Suomessa turvapaikkapolitiikan tavoitteena on ollut jo kauan ennen perussuomalaisten valtaantuloa, että tänne jää mahdollisimman vähän muukalaisia.

Muutos kotoutumista, kielenopiskelua ja työntekoa koskevaan ajattelutapaan ja lainsäädäntöön olisi toki erittäin tervetullut. Samalla on olennaista muistaa sekin, että turvapaikkapäätöksen odottamisen ja tulevaisuuteen liittyvän tietämättömyyden aiheuttama ahdistus syö helposti motivaatiota opetella kieltä tai tutustua yhteiskuntaan, jonne asettumisesta ei ole mitään takeita.

Torstaina kävin valtioneuvoston linnassa maahanmuuttoviraston, poliisin ja rajavartiolaitoksen yhteisessä lobbaustilaisuudessa, jossa ne kertoivat tarvitsevansa enemmän rahaa. Turvapaikanhakijoita on tullut tänä vuonna 5 293, ja määrä saattaa vuoden loppuun mennessä nousta ennätykseen, 8 000-15 000:een.

Sisäministeri Petteri Orpo puhui sisäministerien perinteiseen tapaan täysin ristiriitaisesti: kosiskeli kokoomusmaisen tasapuolisesti sekä sitä humaania äänestäjäkuntaa, joita pakolaisten kohtalot huolettavat – että niitä, joiden mielestä turvapaikanhakijat uhkaavat yhteiskuntaa.

Hän korosti turvapaikanhakijoiden lukujen olevan ”niin suuria, että ne haastavat Suomea”, vaikka ne ovat EU:n keskiarvoa väkilukuun suhteutettuna. Orpokin muisti kertoa, että ne ovat alle seitsemäsosa siitä, miten paljon ihmisiä on saapunut tänä vuonna Ruotsiin. Silti Orpo kertoi sisäministeriön aikovan selvittää, mitkä ovat meidän ”vetovoimatekijöitämme”, jotka saavat turvapaikanhakijoita hakeutumaan juuri Suomeen.

Loogisempi selvittämisen kohde olisi, miksi tänne tulee niin harva.

Orpo muistutti useaan kertaan empaattisesti, miten kyse on inhimillisestä hädästä, johon Suomen on suhtauduttava myötämielisesti ja auttavaisesti. Heti perään hän ylpeili sillä, että Suomessa turvapaikanhakijoille myönnettävät tuet ovat Euroopan pienimpiä - ne ovat niin pieniä, että perustuslakivaliokunta on todennut ihmisen elävän niillä selviytymisen rajoilla, ministeri kertoi.

Lisäksi hallitus aikoo välittömästi käynnistää lakihankkeen, jossa kiristetään perheenyhdistämisen ehtoja niin, että yhä harvempi inhimillistä hätää kärsivä saa tuoda tänne vastaisuudessa perheensä.

Klassiseen tyyliin Orpo korosti laittoman maahanmuuton torjunnan tärkeyttä ja sitä, että ihmisten pitäisi tulla Eurooppaan laillisia reittejä pitkin – vaikka yksinkertainen fakta on, ettei laillisia reittejä turvapaikanhakijoille ole olemassa.

”Turvapaikanhakijoiden suhteen perheenyhdistäminen on ainoa laillinen keino. Turvapaikkahakemuksen voi jättää vain fyysisesti maahan. Keskustelussa on väläytelty mahdollisuutta, että esimerkiksi edustustoissa voisi hakea, mutta se keskustelu on laantunut. Reittejä ei ole, sitä ei voi kiistää”, tilaisuudessa puhunut rajavartiolaitoksen apulaisosastopäällikkö Matti Sarasmaa myönsi Vihreälle Langalle.

Sekä Sarasmaa että Orpo korostivat vielä, miten tärkeää on, että turvapaikanhakijat rekisteröidään ensimmäisessä maassa, mihin he saapuvat, jotta niin sanottu Dublin-järjestelmä toimii.

Palataan vielä Nykäsen kolumniin, johon hän sai inspiraation Ylen jutusta, jossa toimittaja käsitteli kiihtyneellä, melkein hengästyneellä äänellä tilannetta Budapestissa. Unkarin rajojen yli on tänä vuonna saapunut yli 100 000 pakolaista.

”Puistot ja rautatieasemat olivat täynnä pakolaisia, kaatosateessa. Nostin katseeni virkkauksesta. Kuvissa ihmismassat sulloutuvat hädissään juniin. Hirveä näky”, Nykänen kuvailee.

Sitä Nykänen ei kuitenkaan hahmota, ettei Unkarin pakolaiskriisi johdu pelkästään siitä, että tulijoita on paljon, vaan myös älyttömistä EU-säädöksistä: EU myös haluaa motittaa pakolaisia Unkariin juuri sillä Dublin-järjestelmällä, jonka ylläpitämisen tärkeyttä sisäministeri Orpo korosti.

Dublin-järjestelmä pakottaa pakolaiset harvoja poikkeustapauksia lukuun ottamatta hakemaan turvapaikkaa ensimmäisestä EU-maasta, johon he saapuvat - siitä välittämättä, mikä tulijoiden oma määränpää on.

Eteenpäin pyrkineet palautetaan ensimmäiseen maahan, jossa heidän sormenjälkensä on otettu. Näin ainakin teoriassa: käytännössä viime vuosina esimerkiksi Italiasta sormenjälkiä on otettu vain satunnaisesti, mikä on auttanut ihmisten jakautumista muuallekin kuin Euroopan rajojen tuntumaan.

Käytännössä sisämaassa oleva Unkari ei tietenkään ole ensimmäinen EU-maa tulijoille: Unkarin kautta kulkevat lähinnä ne ihmiset, jotka ovat saapuneet Turkista Egeanmeren yli Kreikkaan ja jatkaneet sieltä pohjoiseen.

Koska Euroopan ihmisoikeustuomioistuin päätti jo vuonna 2011, että turvapaikanhakijoiden tilanne Kreikassa on niin hurja, että ihmisten palauttaminen sinne voisi olla ihmisoikeusrikkomus, käytännössä Unkaria pidetään tulijoiden ensimmäisenä maana: sinne heidät voidaan palauttaa.

Samalla kun Suomi haluaa pitää tulijat Unkarin kaltaisissa rajamaissa, Unkari pyrkii ulkoistamaan pakolaisten vastaanoton EU:n ulkopuolelle. Unkarin hallitus päätti heinäkuussa, että Serbian kautta kulkeneet turvapaikanhakijat voidaan automaattisesti palauttaa Unkarista Serbiaan. Päätös on YK:n pakolaisjärjestön linjauksen vastainen: sen mukaan Serbia ei tarjoa pakolaisille todellista turvaa.

”Pakolaiskriisi” on Euroopan yhteinen, merkittävämpi jopa kuin talouskriisi, Petteri Orpo väitti eilen. Yhteisyydestä puhuminen on hurskastelua niin pitkään, kun Dublin-järjestelmää halutaan pitää yllä.

Samoin sen väittäminen, että 15 000 ihmisen saapuminen maahan haastaa Suomea dramaattisesti, on sekä eurooppalaisessa että globaalissa mittakaavassa absurdi väite: Uudenmaan läänin kokoisessa Libanonissa on yli miljoona pakolaista, Turkissa ja Pakistanissa vielä enemmän. Kaikkiaan peräti 86 prosenttia maailman pakolaisista elää kehitysmaissa.

Kuinka juuri me kehtaamme tässä maailmassa marista?