Nainen yhteiskunnan marginaalissa

28.5.2016

Haneen Jameel

Haneen on irakilainen toimittaja, joka on tullut Suomeen turvapaikanhakijana. Turvallisuutensa vuoksi hän esiintyy vain etunimellään. Käännös arabiasta Sampsa Peltonen.

Olen koko aikuisikäni käynyt sisäistä taistelua. En siedä yhteiskunnan typeriä kahleita enkä lakeja, joiden muinaisista laatijoista ei ole jäljellä enää edes luita haudassa.

Nämä lait määrittelevät naisen paikan ja sulkevat meidät kaltereiden taa. Tarkoitus on kontrolloida jopa älyämme, koska meidän ei anneta ajatella ääneen eikä osallistua keskusteluun omista oikeuksistamme.

Naisen rooli on huushollauksen lisäksi rajattu joihinkin toimistotöihin, joita tehdään virastotalojen tai konttorien uumenissa. Siellä sitä sitten virutaan kuin vankina ja lihotaan päivä päivältä uramahdollisuuksien ja osaamisen valuessa hukkaan.

Kun palkka on kiinteä ja työpaikka turvattu, ei kauheasti jaksa kiinnostaa yritä saada ylennyksiä, etenkin ellei ole sattunut saamaan rautaisannosta pärstäkerroinvitamiinia vaikkapa siten, että johtokunnassa tai ylemmässä hallinnossa vaikuttaa joku sukulainen.

Vaikka kuinka löytyy näyttöä menestyksestä ja osaamisesta vaikkapa johtotehtävissä, vallankahvasta on turha haaveilla, sillä miehet eivät koskaan ole suvainneet eivätkä koskaan tule suvaitsemaan, että esimies olisikin nainen. Heidän mielestään nainen on älyllisesti ja uskonnollisesti vajavainen. Tätä iskulausetta suuri osa miehistä toistelee joka käänteessä.

Aina on myös niitä, jotka käyttävät naisen kunnianhimoa hyväksi väläyttämällä etenemismahdollisuuksia, joiden ehtona on kuitenkin milloin mitäkin moraalitonta. Yleensä naiset kieltäytyvät moisesta, mutta aina joskus joku suostuu ja joutuu näin pyrkimystensä uhriksi.

Meikäläisissä on paljon menestyneitä naisia, jotka ovat lunastaneet paikkansa – mutta kaukana arabimaiden ulkopuolella. He ovat toteuttaneet itseään maissa, joissa naisen olemassaolo ja itsenäisyys ovat itsestään selviä ja joissa tasa-arvo toteutuu käytännön tasolla työelämässä eikä jää vain huoneentaulujen korulauseiksi kuten arabimaissa.

Arabimaissa naisen sopii työskennellä vain tietyillä aloilla, ja hän saa tehdä töitä vain sen verran, ettei se häiritse naisen varsinaista työtä eli huushollausta. Hänhän kantaa vastuun kaikesta kotiin liittyvästä, kun taas miehen (isän, puolison, veljen pojan…) harteita ne eivät rasita. Miehen pitää aina saada naisväeltä valmiit ruoat, pestyt vaatteet ja siivotut huoneet.

Meidät tytöt on kasvatettu ajattelemaan, että kaikki tämä on vain meidän tehtävämme, eikä mieleen edes juolahda sellainen mahdollisuus, että kodin voisi joskus siivota mieskin. Sellaista pidettäisiin aivan outona.

Urahenkisen ja paremmasta haaveilevan naisen on siis kannettava työtaakka niin kodissa kuin sen ulkopuolella. Jopa lastenkasvatus on yksin vaimon vastuulla, ja siihen se kaikki aika uppoaakin: hän on sairaanhoitaja kun lapsi sairastaa, mestarikokki kun lapsella on nälkä, opettaja kun lapsen pitää oppia asioita. Nainen vaihtaa vaipat, valmistaa syöttömaidot ja rauhoittaa kodin tunnelman niin että mies saa uinua rauhassa.

Suomessa olen ensi kertaa kohdannut tilanteen, jossa näin isän työntävän lastaan vaunuissa. Tämä hämmästyttävä näky nauratti minua: Mitä mies oikein tekee? Missä hänen vaimonsa on? Voiko tämä olla totta?

Naureskelin itsekseni, että eihän mies tuollaiseen pysty, se on naisten hommaa. En ollut ennen nähnyt moista kuin sketseissä.

Pidin näkemääni käsittämättömänä huolimatta siitä, että olen aina ollut tikkana puolustamassa naisten oikeuksia ja tasa-arvoa. En ollut tajunnut, että nämäkin hommat ovat todella yhteisiä ja ne pitää jakaa miesten kanssa.

Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että jos menisin naimisiin ja saisin lapsen, en voisi ottaa asiaa edes puheeksi mieheni kanssa, koska meikäläiset miehet eivät ikinä hyväksyisi sellaista.

Olen kirjoituksissani arvostellut ääriryhmiä, jotka haluavat verhota naiset mustan kankaan suojiin ja ohjailla heitä kuin lammaslaumaa. Olen kirjoittanut siitä, että minun mielestäni naisen kuuluu saada itse valita omiin urasuunnitelmiinsa sopiva työ ja sellaiset vaatteet kuin itse haluaa.

Kuitenkin vasta Suomeen tultuani olen ymmärtänyt, että kyse ei ole vain oikeuksista – niitä ei pitäisi joutua vaatimaan, koska niiden pitäisi olla automaattisia aivan kuten miehillekin. Naisen todelliset oikeudet ovat sitä, mitä nyt näen Euroopassa. Ei ole kyse vain vaatteista. Oikeudet ovat valtameri, toinen maailma.

Naisella on oikeus olla itsenäisesti se mitä on. Siskona, vaimona, rakastettuna. Enpä tiedä, miten monta vuotta tarvitaan, ennen kuin me naiset ymmärrämme oikeutemme syvällisesti ja osaamme vaatia niitä.

Ja montako vuosikymmentä tarvitaan, ennen kuin mies ymmärtää ja tunnustaa, että kyseessä on tosiasia, joka ei ole hänen miehuudestaan eikä Lähi-idän kulttuuristaan pois?

Montako? Saa nähdä.