Ensimmäiset hetket perillä

26.1.2016

Haneen Jameel

Tungosta. Vieraita ääniä ja kieliä. Vaaleita hiuksia, sinisiä silmiä. Sellainen oli ensimmäinen kosketukseni Suomeen. Olin hämmentynyt ja pelon vallassa, sillä olin ypöyksin tuntemattomassa maassa, josta en ollut edes ennen kuullut. Kieltä en osannut sanaakaan, ja muutkin perustiedot puuttuivat. Kuin sokea avaisi silmät ensimmäistä kertaa, juuri sellaiselta minusta silloin tuntui.

Hämmennys ja huoli valtasivat sydänalaa. Mikä nyt eteen? Pitääkö ilmoittautua poliisille? Miksi pitäisi, kun en ole mikään rikollinen? Minun kotimaassani poliisi käsittelee rikollisia. Mitä poliisille pitäisi sanoa? ”Pidättäkää minut, olen paennut maahanne kuolemaa, ottakaa minut huomaanne?” Miten minua kohdellaan poliisiasemalla? Missä se edes sijaitsee?

Päässäni pyörivät kysymykset ovat varmaan monen mielestä ihan tyhmiä, mutta minun tilanteessani ne olivat aivan loogisia.

Kokosin kaikki voimani ja kysyin englanniksi vastaantulijalta, mistä löytäisin poliisin. Mies kysyi naurahtaen, mitä minä poliisilla. Sanoin, että haluan ilmoittautua. Mies oudoksui vastaustani ja jatkoi hymähtelyä mutta antoi poliisiaseman osoitteen.

Lähdin lentoasemalta. En oikein ymmärtänyt osoitetta ja lähdin vaeltamaan kaupungilla. Yhtäkkiä huomasin poliisiauton jonkin ison rakennuksen edessä. Riensin rakennukseen sisälle ja puhuin naispuoliselle työntekijälle, joka passitti minut odottamaan.

Tuo odotus oli mitä kauheinta kidutusta. Tärisin kauttaaltani, enkä voinut estää kyyneleitä valumasta, vaikka yritin pysytellä näkymättömissä. Yhtäkkiä edessäni seisoi kaksi valtavan pitkää ja käsittämättömän komeaa miestä poliisiasussa. Täkäläiset poliisit ovat aivan minun tyyppiäni – harteikkaita, pitkänhuiskeita ja vaaleita!

Jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni poliisiautoon takapenkille, rikollisten paikalle. Se tuntui oudolta. Tärisin pelosta ja vilusta. Eihän minulla ollut talveen sopivia lämpimiä vaatteita. Poliisit olivat äärimmäisen lempeitä: toinen kantoi laukkuni ja toinen kysyi englanniksi, olenko matkalla yksin. Sanoin, etten osaa englantia, vaikka oikeasti vähän osaankin. En tiedä, miksi sanoin niin. Olinko vain peloissani, vai enkö halunnut että hän alkaa kysellä?

Kun saavuimme poliisiasemalle, näin kaksi naispoliisia. Se tuntui jännältä, koska meillä eivät naiset sellaisia töitä tee. He toivottivat minut tervetulleeksi hymy huulilla ja alkoivat kysellä kaikenlaista. Puhelintulkki selitti kännykän kautta kysymyksiä ja vastauksia suomeksi ja arabiaksi.

Kun alkurutiinit oli selvitetty, poliisista soitettiin minulle taksi, joka vei minut vastaanottokeskukseen. Ennen kuin istahdin autoon, toinen naispoliisi selitti, että minulle oli järjestetty paikka keskuksesta, jossa asuu lähinnä naisia.

”Pidä huolta itsestäsi, ja tervetuloa Suomeen.”

Noilla pienillä sanoilla oli suuri vaikutus sydämeeni. Kiitos sinulle, vahva ja lempeä naispoliisi!

Haneen on irakilainen toimittaja, joka on tullut Suomeen turvapaikanhakijana. Turvallisuutensa vuoksi hän esiintyy vain etunimellään. Käännös arabiasta Sampsa Peltonen.

Tweet