Naisen päätöksiä ei tunnisteta johtamiseksi

3.11.2014

Mari K. Niemi

Kirjoittaja on erikoistutkija Turun yliopiston politiikan tutkimuksen laitoksen Eduskuntatutkimuksen keskuksessa.

Naisten poliittinen johtajuus on Suomessa edelleen totuttelun kysymys, eikä tasa-arvoa ole vielä saavutettu. Tämän myöntäminen on monille vaikeaa: Suomessa on jo ehditty mieltyä omakuvaan tasa-arvon mallimaana.

On kuitenkin hyvä muistaa, että Suomesta tuli edelläkävijä itsekritiikin, ei saavutusten itsetyytyväisen hymistelyn vuoksi.

Naisten poliittinen edustus on edennyt feministisesti orientoituneiden naisten puoluerajat ylittävällä yhteistyöllä. Joillekin poliitikkonaisille pesäero feministiseen ajatteluun on kuitenkin ollut keino hakea miehiltä hyväksyntää. Toisinaan tämä strategia on kannattanut myös ammatillisesti.

Politiikan valta-asemia vuosikymmeniä hallinneet miehet eivät ole luopuneet paikoistaan helpolla. Osalla on sulattelemista nykytilanteessakin: sitten 1980-luvun naisten määrä näkyvissä politiikan tehtävissä on kasvanut voimakkaasti.

Politiikan julkisuudessa naispoliitikkoja tulkitaan edelleen sukupuolen kehyksessä. Maaseudun Tulevaisuuden päätoimittaja Lauri Kontro kiitteli taannoin ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasosta (kok), josta hänen mukaansa oli tulossa ”hallituksen ainoa mies”. Samaan tapaan naisia on puhuttu miehiksi puolueiden johtajavaaleissa.

Viimeksi näin kävi kesällä, kun kokoomuksen Paula Risikon (kok) kampanjapäällikkö Pekka Selenius totesi Ylelle, että ”Paula on niin kova jätkä, ettei tästä sukupuolikysymystä missään nimessä tule”. Tällaisten lausuntojen tarkoituksena on ilmeisesti esittää, että näissä naisissa on riittävästi miestä johtajaksi.

Stereotyyppiset käsitykset ohjaavat uskomaan naisten olevan neuvottelevia, muita huomioivia, kilttejä, tunteilevia ja päättämättömiä. Usein naisten epäillään olevan liian ”pehmeitä” johtajiksi. Jos vaikkapa nuori naisministeri sitten tekee kovan poliittisen ratkaisun, uskotaan hänen tulleen jymäytetyksi tai ohjailluksi tai toimineen ”naismaisen” impulsiivisesti.

Naiseuden ja vallan erillisyydestä mielikuvissamme kertoo se, että naisten vallankäyttöä ei aina tunnisteta johtamiseksi.

Naisten uskotaan olevan myös miehiä rehellisempiä. Tämä voi olla yksi syy siihen, että naisten nousu suurten puolueiden johtajiksi on ollut todennäköisempää tilanteissa, joissa puolueet ovat kaivanneet luottamuksen palautusta ja imagon kiillotusta.

Miehiin taas liitetään sukupuolensa perusteella mielikuvia auktoriteetista, reiluudesta, voimasta, itsenäisyydestä ja päättäväisyydestä. Nämä ovat samoja ominaisuuksia, joita myös johtajalta odotetaan. Miehilläkin on silti rasitteensa.
Koska miehet ovat edelleen eräänlaisia politiikan prototyyppejä, liitetään politiikkaan yhdistetyt kielteiset mielikuvat häikäilemättömyydestä, oman edun tavoittelusta, vallanhalusta ja pelaamisesta herkemmin heihin.

Ministerinsalkkujen melko tasapuolinen jako ja eduskunnan sukupuolijakauma ovat asioita, joista voimme nyky-Suomessa olla ylpeitä. Silti naisten nousu etenkin suurimpien puolueiden johtajiksi on ollut hidasta. Monilla Suomen tai muidenkaan Pohjoismaiden puolueilla ei koskaan ole ollut naista johtajanaan. Se ei ole vain sattumaa.

On hämmästyttävää, miten vähän naisia on ollut suurten puolueiden nuorisojärjestöjen johtajina, eduskuntaryhmien puheenjohtajina ja puoluesihteereinä. Kevään 2015 eduskuntavaaleihin käyvässä Suomessa tasavallan presidentti, pääministeri, ulkoministeri ja valtiovarainministeri ovat miehiä, eikä yhtäkään suurista puolueista johda nainen.

Nykyisistä eduskuntapuolueista vain vihreissä johtajuus on puolueen olemassaolon ajan ollut sukupuolen näkökulmasta tasapuolisesti jaettu. Asetelmaa selittävät puolueen nuoruus, ideologiset tekijät ja johtajien melko tiheä vaihtuminen. Liike organisoitui puolueeksi 1980-luvun lopulla, jolloin tasa-arvokysymykset olivat vahvasti esillä. Vihreille ei ehtinyt syntyä itseään uudistavaa, rakenteellista hyvä veli -verkostoa.

Sukupuolella on silti merkitystä vihreissäkin. Tasa-arvoperinne ja naiskannattajien runsaus on heijastunut siihen, millainen mies puoluetta johtaa. Ville Niinistön poliitikkokuvassa isän rooli on poikkeuksellisen vahvasti esillä. Myös miehellä voi johtajana olla sukupuolessaan selittämistä.