Mitä seuraavaksi, vihreät?

19.5.2017

Pekka Sauri

Pekka Sauri on entinen vihreiden puheenjohtaja ja väistyvä Helsingin apulaiskaupunginjohtaja.

Antakaas, kun taata hiukan muistelee kiikkustuolistaan.

Olin vihreiden puheenjohtaja syksyn 1992 kuntavaalien aikaan, likemmäs neljännesvuosisata sitten. Silloin elettiin vielä niitä kaunosieluisia aikoja, jolloin puolueen puheenjohtaja ei saanut olla kansanedustaja.

Noissa vaaleissa vihreät tekivät läpimurron erityisesti yliopistokaupungeissa: Helsingissä vihreitä valtuutettuja kertyi 15 ja koko maassa 343. Huhtikuun 2017 kuntavaaleissa Helsinkiin tuli 21 vihreää valtuutettua ja koko maahan 534.

Vihreiden valtakunnallinen kannatus oli vahvempi kuin koskaan. Pikantti yllätys oli, että Jyväskylä eikä Helsinki nousi ensimmäiseksi kunnaksi, jossa vihreät ovat suurin valtuustoryhmä.

Mutta miten tästä eteenpäin?

Ville Niinistön puheenjohtajakausi on ollut puolueelle ennenkokematon menestys. Hänen seuraajaansa ei käy kateeksi: puolueen kannatusta pitäisi edelleen kasvattaa, ja konkreettisista aikaansaannoksistakin pitäisi ennen pitkää olla näyttöä niin paikallis- kuin valtakunnankin tasolla.

Oman shikaaninsa rataan tuovat ensi talvena järjestettävät Suomen ensimmäiset maakuntavaalit, joiden markkinointi äänestäjäkunnalle saattaa olla vaikea rasti. Kyllä, sosiaali- ja terveyspalvelut siirtyvät maakunnille, mutta kun maakunnille ei tule verotusoikeutta, rahat palveluiden järjestämiseen tulevat valtion kassasta jollakin mystisellä dekapitaatiolaskelmalla, jota kukaan ei osaa ymmärrettävästi kansalle selittää.

Vihreiden kannattajakunta kuuluu olevan Suomen puolueista sekä nuorinta että koulutetuinta väkeä. Kaikilla muilla puolueilla on puolustettavanaan etuus- ja tukijärjestelmiä, jotka paalutettiin kauan ennen internetin aikakautta – robotisaation aikakaudesta puhumattakaan.

Vihreiden velvollisuus on pitää huolta kaikkien kansalaisten kohtuullisesta toimeentulosta siitä riippumatta, riittääkö kaikille enää tulevaisuudessa tuotannon tarvitsemia työpaikkoja. Vihreillä luulisi olevan myös parhaat mahdollisuudet rakentaa tulevaisuuden yhteiskuntaa ilman menneiden vuosikymmenien painolastia.

Mikä tärkeintä, vihreiden – eikä tietenkään kenenkään – ei pidä hirttäytyä mihinkään tiettyyn ongelmanratkaisukeinoon, vaan seurata silmä kovana tieteen ja tutkimuksen uusia saavutuksia ja tarvittaessa vaihtaa vanhat keinot parempiin.

Jos vihreiden uusi puheenjohtaja onnistuu toimimaan inklusiivisesti perinteisen eksklusiivisuuden sijaan – toivottamaan tuiki tavalliset peruskoulunsa käyneet suomalaiset tervetulleiksi ilman erityisiä pääsyvaatimuksia tai identiteetin vaihtamista – vihreillä on hyvät mahdollisuudet nousta kolmen suurimman puolueen joukkoon ja näyttää, miten tulevaisuuden yhteiskunta oikeasti pitäisi järjestää.