Miksi vaihdoit politiikan huumoriin, Niina Lahtinen?

15.9.2017

Lasse Leipola

Jaaritteluun valtuustossa turhautunut komedienne Niina Lahtinen kokee vaikuttavansa huumorilla enemmän kuin poliitikkona. Mutta kaikista puolueista ei ole yhtä helppo vääntää vitsiä.

”Sehän on kommunisti! Mitä te siitä haluatte?” Aku Hirviniemi puuskahtaa kuullessaan, että Vihreä Lanka on tullut tekemään haastattelua hänen ex-vaimostaan, näyttelijä ja käsikirjoittaja Niina Lahtisesta.

On aurinkoinen kesäkuun päivä. Hirviniemi, Lahtinen ja joukko muita näyttelijöitä on Helsingin Jollaksessa kuvaamassa Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset -elokuvaa. Meren rannalla, hiekkatien päässä, vanhojen puiden varjossa olevalla huvilalla on vaikea kuvitella, että Helsingin ydinkeskusta on reilusti alle kymmenen kilometrin päässä.

Hirviniemen ja Lahtisen ero oli kevään kuumimpia seurapiiriuutisia. Pariskunta oli eronnut jo vuotta aiemmin, mutta asia pysyi salassa, sillä Hirviniemi ja Lahtinen työskentelevät ja näyttäytyvät yhä yhdessä.

Kommunisti ei ole pelkkä vitsi vaan koomikon kärjistys. Niina Lahtinen on vasemmistolainen. Hänen isänsä oli veturinkuljettaja, demari ja ammattiyhdistysaktiivi. Käsitys siitä, että yhteiskunnallinen vaikuttaminen on kansalaisvelvollisuus, periytyy lapsuudesta.

Äiti käytti Niinaa ja Tiina-siskoa demareiden nuorisojärjestön Nuorten Kotkien tapahtumissa. Siellä lähinnä leikittiin ja laulettiin. Varsinaisen yhteiskunnallisen heräämisen Lahtinen sijoittaa lukiovuosiin, jolloin hän teki kantaaottavia videoperformansseja muun muassa maaseudun autioitumisesta.

”Opettaja itki ja oppilaat nauroivat”, Lahtinen muistelee.

Jo yläasteella sisko oli houkutellut hänet Riihimäen nuorisoteatteriin, joka toimi vanhan Kino Sampo -elokuvateatterin tiloissa. Kun rakennus joutui purku-uhan alle, sisarukset kävivät valtuuston lehtereillä osoittamassa mieltään ja puolustamassa rakennusta. Rakennus päätettiin säästää. Lahtinen pääsi kokemaan, kuinka valtuustossa tehdyt päätökset voivat vaikuttaa tavallisten ihmisten arkeen ja elämään.

Riihimäen nuorisoteatterissa Niina Lahtinen päätyi myös näyttelemään pariskuntaa yhdessä Aku Hirviniemen kanssa. Siitä kehkeytyi vuosien mittaan oikea suhde, jonka kautta tuli tutuksi myös uuden miehen perhe.

Hirviniemet olivat vahvasti mukana Riihimäen paikallispolitiikassa – vasemmistoliiton ryhmässä. Sunnuntailounailla anopin herkullisten pataruokien äärellä käydyt kiivaat keskustelut ja appiukon kannustava asenne herättivät vähitellen Lahtisen kiinnostuksen paikallispolitiikkaan.

Niinpä hän lähti kälynsä Aino-Kaisa Pekosen kanssa ehdolle vuoden 2004 kunnallisvaaleissa. Nyt Pekonen on vasemmistoliiton kansanedustaja, mutta noina aikoina Lahtinen oli kaksikosta se, jossa yhteiskunnallinen vaikuttamisen halu paloi kuumempana.

”Olimme molemmat ensikertaa ehdolla, mutta minä tein päätökseni vasta viimeisenä iltana. Viisas isäni, joka sai meidät molemmat mukaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, sanoi ratkaisevasti, että valtuustotyö on tavallisten ihmisten tavallisten asioiden hoitoa”, Pekonen muistelee.

Pekonen pääsi ensiyrittämällä valtuustoon. Lahtinen jäi äänen päähän. Varaedustajana hän pääsi kuitenkin mukaan valtuustoryhmän työskentelyyn. Neljä vuotta myöhemmin ääniä tuli sen verran enemmän, että ne riittivät varsinaiseen paikkaan.

Vuoden 2008 kuntavaalien jälkeen Riihimäen vasemmiston kuuden hengen valtuustoryhmässä olivat Lahtisen lisäksi tämän käly, anoppi ja appiukko. Helsinkiläisestä näkökulmasta Hirviniemen dynastian valta näyttää hämmentävän vahvalta. Lahtisen mukaan Riihimäen piirit ovat niin pienet, että kaikki ovat jo muutenkin kuin yhtä perhettä.

”Se ryhmä on ollut avoin kaikille. Se on ollut sattuman kauppaa ja äänestäjien valinta, ketä siellä istuu.”

Valtuustovuosilta on jäänyt Lahtisen mieleen vuorohoitopäiväkodin pelastaminen. Ympärivuorokautisen päiväkodin perustaminen oltiin perumassa säästösyistä ja asiaa käsiteltiin valtuustossa.

”Kristityt rouvat itkivät, että lapsen paikka on kotona. Olin silloin kahden pienen lapsen äiti ja yritin saada uraani käynnistymään. Pidin pitkän tunteikkaan puheenvuoron. Sen jälkeen kokoomus pyysi neuvottelutauon ja myöntyi antamaan rahat päiväkodille.”

Lahtisen työt alkoivat kasautua vuonna 2012. Oli myös kaksi pientä lasta: vuonna 2007 syntynyt Annikki ja 2010 syntynyt Tuulikki.

Viikoittain oli Hyvät ja huonot uutiset -ohjelman kuvaukset ja uuden YleLeaks-jakson käsikirjoittaminen. Lahtinen pääsi laukomaan mielipiteitään suoraan sadoille tuhansille televisiokatsojille.

”Kirjoittamista voi tehdä jotenkin muiden asioiden lomassa, mutta näytteleminen ja kuvauksissa oleminen vievät hirveästi aikaa.”

Uudessa elämäntilanteessa Lahtinen ei ehtinyt enää valmistautua ryhmäkokouksiin niin hyvin kuin olisi halunnut. Jotta valtuustossa voi toimia tehokkaasti, asioihin pitää perehtyä kunnolla, tavata ihmisiä ja selvittää muiden puolueiden kantoja. Siihen ei ollut aikaa.

Lahtinen oli myös turhautunut poliittisen päätöksenteon hitauteen. Siihen, että joka vuosi samat valtuutetut puhuvat budjettikurista ja toiset toistelevat puheitaan hoitohenkilökuntamitoituksen riittävyydestä. Valtuustossa myös väännettiin asioista, joilla ei lopulta ollut merkitystä.

”Pohdittiin, että pitäisikö meidän sanoa, että ’Riihimäki toivoo’ vai että ’Riihimäki haluaa’. Päätöstilanteissa niillä ei ollut mitään arvoa, vaan asiat päätettiin budjetti edellä.”
Lahtinen päätti luopua valtuustopaikastaan.

Lahtisen mielestä vasemmisto on kehittynyt hyvään suuntaan sen jälkeen, kun hän lähti mukaan politiikkaan 2000-luvun alussa. Puolueesta on tullut nuorekkaampi ja enemmän kannattajiensa näköinen.

”Se on ollut karrikoidusti sanottuna vanhojen ay-jäärien ryhmä, kun taas itse olen kokenut sen nuorempien ja vihreämpien liikkeenä. Osa tehdastyöläiskannattajista on ehkä siirtynyt muualle – ehkä johonkin jotain kaivosteollisuutta ajaviin ryhmiin.”

Vasemmistolaisuus on Lahtiselle yhä läheistä. Käsikirjoittajana hän on painanut sen taka-alalle, ettei hänen tarvitsisi kuulla yleisöltä valitusta siitä ”mitä se vassariämmä on taas kirjoittanut”. Hän ei halua, että yleisö on jo valmiiksi takajaloillaan. Käytännössä se tarkoittaa nauramista myös oman ryhmän vajavaisuudelle, esimerkiksi vasemmiston idealistiselle haihattelulle. Siis tasapuolista ilkeilyä.

”Jokainen ihminen on omien ihanteidensa elävä irvikuva. Jos näin ei ole, ihanteet on asetettu liian alas.”

Omien ihanteidensa irvikuva Lahtinen on vaikkapa yksityisautoilussa.

”Harrastukset ja suuremmat ruokaostokset onnistuvat vain autoillen. Mutta töissä käyn junalla ja metrolla!”

Heinähatun, Vilttitossun ja Rubensin veljesten kuvaukset ovat otos näyttelijä Niina Lahtisen henkilöhistoriasta.
Ex-puoliso Hirviniemen lisäksi paikalla on Janne Kataja, Lahtisen ystävä jo nuorisoteatterin ajoilta. Elokuvan ohjaaja Anna Dahlman on ohjannut myös Siskonpeti-sarjan, jossa Lahtinen näyttelee yhdessä Pirjo Heikkilän, Sanna Stellanin, Krisse Salmisen, Joonas Nordmanin ja Jarkko Niemen kanssa. Heistä Heikkilä, Salminen ja Nordman ovat mukana myös Vilttitossu-elokuvassa.

Krisse Salminen kehuu Lahtisen kirjoitustaitoa. Syömässä ja kahvillakin sormet käyvät jatkuvasti näppäimistöllä.

”Jos mä saan aiheesta aikaiseksi puoli sivua, niin se kirjoittaa samassa ajassa kymmenen aanelosta. Eihän ne tietenkään ole niin laadukkaita kuin ne mun”, Salminen nauraa.

Hän kuvaa Lahtista räiskyväksi ja reippaaksi riihimäkeläiseksi emännäksi, jolla on ehtymätön ideointikyky. Ominaisuudet ovat olleet avuksi, kun tekijät ovat kirjoittaneet yhdessä Siskonpeti-sarjaa.

”Jos vaikka puuttuu jotain, Niina on se, joka sanoo, että se voi tehdä ne huomiseksi. Se ei ehkä nuku niin paljon kuin vaikka minä. Se taitaa olla joku jousimies.”

Niina Lahtinen – joka todellakin on jousimies – sanoo, että kirjoittaminen on hänelle tapa käsitellä arjen vastoinkäymisiä ja yhteiskunnallista ahdistusta. Poliittista satiiria Lahtinen alkoi kirjoittaa jo ollessaan Riihimäen valtuustossa. Pitkissä kokouksissa oli aikaa pohtia millaisia karikatyyrejä samoja puheenvuoroja toistelevista kuntapäättäjistä saisi.

”Ne olivat hahmoja, jotka aukesivat lähinnä paikallisille. Sitten oli komediallisia tilanteita, jotka aukesivat myös ulkopaikkakuntalaisille.”

YleLeaksia kirjoittaessaan hän joutui katsomaan uutisia enemmän kuin olisi hänelle luontaista. Sekään ei riittänyt vaan taustoja oli pengottava ja pohdittava asioiden syitä ja seurauksia.

”Jo ihan sillä, että katsoo netistä, miten puolueet esittelevät asioita omille kannattajilleen, niin siitä tulee esiin eri näkökulmat. Ja se auttaa, että on ihmisiä, joille voi soittaa. Paremmin perillä olevat ihmiset osaavat valottaa eri näkökulmista.”

Yksi hyvä lähde on ollut Aino-Kaisa Pekonen, josta oli apua varsinkin YleLeaks -aikoina, kun joka viikko piti saada uusia ajankohtaisia vitsejä. Lahtinen on hyvissä väleissä ex-kälynsä kanssa. Pekonen kertoo hänelle muun muassa sote-uudistuksen viimeisimmistä käänteistä.

”Käsikirjoittajat eivät pysty seuraamaan eduskunnan salikeskustelua niin tiiviisti kuin me kansanedustajat, jotka istumme siellä. Sieltä olen välillä kirjoittanut ylös huomioita ja vinkannut Niinalle. Välillä ne päätyvät mukaan ja välillä ei”, Pekonen sanoo.

Miten viikon poliittiset tapahtumat kääntyvät vitseiksi?

Lahtisen mukaan käytössä ovat samat keinot kuin muutenkin komediassa: liioittelu, stereotypiat ja roolien kääntäminen ylösalaisin.

Lahtisen mukaan helpointa on tehdä vitsejä niistä, jotka ovat vallassa ja pääsevät ajamaan omia asioitaan eteenpäin. Oppositiopuolueiden kohdalla pitää usein turvautua vanhoihin tuttuihin stereotypioihin.

”Vaikka vihreistä lähdetään hakemaan jotain sitä kautta, että ne kaikki pyöräilevät. Eihän se mitään älykästä ole.”

Hän myöntää, että stereotypioiden käyttö on laiskaa ja kaventaa ihmisten käsitystä politiikasta. Stereotypia on kuitenkin oikotie, joka saa ihmiset tunnistamaan vitsin asetelman.

Lahtisen mielestä hyvä poliittinen vitsi avaa uuden näkökulman, on oivaltava ja osuva. Tärkeintä on, että se naurattaa.

”Usein asia, jolle vitsissä nauretaan on se, että sinua on jotenkin horjutettu. Alkuasetelma on tuttu, mutta sitten saadaan yhtäkkiä ajattelemaan asian vähän toisin.”

Vaikka vitsien kirjoittaminen on pääasiassa työtä joskus ne syntyvät kuin itsestään, kuten haastatteluviikolla kesäkuussa, kun perussuomalaiset olivat hajonneet ja loikkivat edestakaisin ryhmästä toiseen.

”Niiden seikkailuista syntyisi uskomattomia musikaalinumeroita.”

Lahtinen kokee, että hän pystyy käsikirjoittajana ja näyttelijänä vaikuttamaan yhteiskuntaan enemmän kuin valtuutettuna.

”Viihteessäkin on aina taustalla joku arvomaailma.”

Vaikuttavuus tulee Lahtisen mielestä paitsi arvoista, myös siitä, että yleisölle annetaan uusia näkökulmia asioihin. Esimerkiksi hän nostaa lyhyen aikaa presidentti Donald Trumpin tiedotuspäällikkönä toimineen Anthony Scaramuccin käsittelyn amerikkalaisissa myöhäisillan keskusteluohjelmissa.

”Joku Stephen Colbert tai Bill Maher tykittää alkumonologeissaan hyvinkin poliittisesti latautunutta ja näkökulmallista asiaa. Siitä tulee sellainen fiilis, että ei herrajumala se uusi tiedottajahan on ihan mafioso.”

Hän on kiistellyt koomikko Jukka Lindströmin kanssa siitä, voiko viihteellä muuttaa maailmaa. Noin viikon uutisten juontaja ei pitänyt itseään vallankäyttäjänä. Lahtisen mukaan koomikolla on valtaa. Tuhannet ihmiset kuuntelevat ja näkevät ja saattavat muuttaa mielipiteitään esitettyjen näkökulmien perusteella.

”Ihmiset äänestää sen mukaan, mitä ne ajattelee, ja ne ajattelee paljon sen mukaan, mitä ne on kuulleet”, Lahtinen sanoo.

Samaa mieltä on viestinnän tutkija Joonas Koivukoski Helsingin yliopistosta. Valtavirran poliittisen satiirin tekijöillä on Suomessa valtaa, koska heidän ohjelmansa tavoittavat paljon ihmisiä ja tekijät voivat melko vapaasti valita aiheensa, kohteensa ja kehystyksensä. Ohjelmat luovat puheenaiheita ja rakentavat mielikuvia ajankohtaisista asioista ja keskeisistä vallankäyttäjistä.

Koivukoski muistuttaa, ettei viihteen yhteiskunnallinen valta rajoitu pelkästään poliittisiin viihdeohjelmiin. Hänen mukaansa Siskonpeti on esimerkki ohjelmasta, joka voi saada ihmiset oivaltamaan oman ajattelutapansa tai toimintansa naurettavuuden.

Viihde tavoittaa ihmisiä, jotka eivät katso tai lue uutisia. Se toisaalta myös rajoittaa käsikirjoittajan mahdollisuuksia, sillä aiheiden pitäisi olla ainakin jollain tavalla tuttuja ihmisille.

”Tuntuu, että ihmiset eivät hirveästi seuraa politiikkaa tai se menee pintapuolisesti ja otsikkotasolla”, Lahtinen sanoo.

Helsingin kaupungin omistama ja elokuvaa varten vuokrattu huvila on lavastettu elokuvaa varten. Muuten sisustus on juuri sellainen kuin merenrantahuvilalta voi odottaa, mutta täytettyjä eläimiä – päitä tai kokonaisia – on paljon jopa rantahuvilassa asuvalle elokuvahahmolle.

Lahtinen on ollut mukana WWF:n salametsästyksen vastaisessa kampanjassa. Hän sanoo arvostavansa ympäristöjärjestön tapaa tiedottaa positiivisista asioista kuten tiikerikannan kasvusta tai siitä, että ilmastonmuutoksen suhteen on vielä toivoa.

”Kun uutisoidaan vain hirveitä asioita, se luo ihmisille tunteen, ettei tässä ole mitään järkeä. Norpat kuolee, ihan sama saatana, poltetaan koko Saimaa!”

Vaikka Lahtinen sanoo olevansa optimisti, hän pelkää maailmansotia, on ahdistunut äärioikeistolaisten liikkeiden noususta ja uskoo, että ilmastopakolaisuus lisääntyy ja tulee aiheuttamaan paljon konflikteja.

”Olen onnellinen, etten ole itse poliitikkona ratkaisemassa asioita. Voin vain irvailla irvileukana ja huutaa, että kylläpä on huonosti ratkaistu.”

niina lahtinen  huumori  politiiikka  yhteiskunnallinen vaikuttaminen 

Tweet