Tämän sivuston päivittäminen on lopetettu 20.12.2019
Lobbari, valloita sydämeni!
21.10.2016
Kuinka vaikeaa voi olla löytää Brysselistä lobbaria? Haluan tulla lobatuksi!
Istuin toimistossa ja turhauduin. Seuraavan viikon täysistunnossa äänestettäisiin matkustajarekisteristä, PNR:stä, johon oli tarkoitus kerätä tietoa lentomatkustajista.
Rekisterin piti auttaa taistelussa terrorismia vastaan, mutta minua epäilytti. Halusin keskustella tietokantojen, tietoturvan ja perusoikeuksien ammattilaisten kanssa ymmärtääkseni, olisiko rekisteristä hyötyä ja millaisia tietosuojaongelmia se toisi mukanaan. Brysselissä on 15 000–30 000 lobbaria, mutta nyt yksikään ei halunnut lobata minua.
Vuosi sitten en olisi arvannut, että jonakin päivänä yrittäisin kiihkeästi saada ihmiset lobbaamaan itseäni. Brysselissä olen oivaltanut, että lobbarit ovat välttämättömiä. Kun säädetään lakia, on reilua kuunnella niitä, joihin laki vaikuttaa.
Europarlamentissa on asiantuntijakuulemisia, mutta käytännössä meppien on pakko tavata lobbareita, jos haluavat ymmärtää, mitä ovat päättämässä.
Lobbarit eivät kirjoita lakeja, mutta melkein kuitenkin. On yleistä, että lobbarit juristeineen lukevat lakiluonnoksen. He katsovat, mikä siinä on vikana, lähestyvät meppiä ja tarjoavat valmiiksi muotoiltua muutosehdotusta (EU-kielellä amssua).
Joskus meppi lähestyy itse lobbareita ja pyytää muotoilemaan muutosehdotuksen. Sitten meppi jättää sen omanaan.
Lobbareiden kuunteleminen on hyödyllistä, mutta valikoinnissa täytyy olla tarkkana. Ihmisoikeus-, luonnonsuojelu- ja perusoikeusjärjestöillä on omat lobbarinsa, mutta heitä on paljon vähemmän kuin vaikkapa auto-, kemian- ja lääketeollisuuden lobbareita.
Mepeillä ja avustajilla on iso vastuu varmistaa, että he kuulevat kaikkia osapuolia – eivät vain niitä, joilla on rahaa tulla kolkuttelemaan.
Etsintäni tuotti lopulta tulosta. Suomen Electric Frontier Finlandista osattiin kertoa, kehen lobbariin kannattaisi ottaa yhteyttä.
Sovin tapaamisen Mikki Hiiri -kahvilaan, jossa parlamentin työntekijät tapaavat päivittäin satoja lobbareita. Mikki Hiiressä on puolihaaleaa pussiteetä ja Euroopan rumimmat tuolit, mutta jostain syystä siitä on tullut lobbaritapaamisten päänäyttämö.
Tämänkertaiset lobbarit olivat rekisteröityneet. Komissiossa ja parlamentissa on käytössä vapaaehtoinen rekisteri, johon lobbarit voivat kirjoittautua. Hiljattain komissio ehdotti, että rekisteristä tehtäisiin pakollinen. Kannatan, mutta en usko, että se muuttaa mitään.
Jos avoimuutta oikeasti haluttaisiin parantaa, mepit määrättäisiin julkistamaan kaikki lobbarit, joita he tai heidän avustajansa tapaavat. Itse avustan meppiä, joka ilmoittaa julkisesti tapaamisensa, mutta se ei ole yleistä.
Kuuntelin kutsumiani lobbareita, vaikutuin ja vakuutuin. PNR oli tehoton ja turha kyyläyssysteemi, jonka avulla ei otettaisi kiinni ainoatakaan terroristia.
Seuraavalla viikolla parlamentti kuitenkin hyväksyi PNR:n selvällä enemmistöllä. Pettymys. Vastapuolella taisi olla helpommin tavoitettavat lobbarit.
Tweet
.jpeg%3Fitok=dS47oFx3)
