Talvivaaran ritari

All Over Press

Toinen todellisuus. Marko Erola kirjansa julkaisutilaisuudessa Helsingissä tiistaina.

28.11.2014 14.43

Sammeli Heikkinen

Marko Erolan kirjan sankari on Pekka Perä, uhri Talvivaara ja roisto media.

Tämä ei ehkä ole puolueeton kirjoitus. Käsittelen nimittäin kirjaa, jossa arvostellaan Talvivaarasta kirjoittaneita toimittajia. Myös minua.

Toisaalta Kirottu kaivos – Totuuden jäljillä Talvivaarassa -kirja ei myöskään ole puolueeton. Toimittaja Marko Erolan teos on niin hämmentävä, että sitä on vaikea lokeroida. Kyseessä on kaivosyhtiön tunteelliseksikin yltyvä puolustuskirjoitus, joka on kuitenkin pamfletiksi turhan paksu.

Erolan kuvaama Talvivaara on toiminut rohkeasti ja oikein paria virhettä lukuun ottamatta. Perustajaa ja toimitusjohtajaa Pekka Perää käsitellään ihastuneesti.

Erola kirjoittaa johdannossa, että jos Perältä kysytään, niin ”toimittajat kaatoivat Talvivaaran katuun ja potkivat päähän, kun kourallinen aktivisteja vaati verta”. Tämän näkemyksen todisteluun Erola käyttää kirjansa 350 sivua ja tiivistää lopussa:

”Me emme saa minkäänlaisia korvauksia vahingoista, joita viranomaiset, media ja aktivistit ovat olleet aiheuttamassa ja jotka ovat nimenomaan taloudellisia, eivät niinkään ympäristöllisiä.”

Lainauksessa me-sana viittaa Talvivaaran joukkolainan omistajiin. Mutta kirjan me – uhrit ja kärsijät – ovat osakkeenomistajat ja etenkin kaivosyhtiö.

Erolan mielestä Talvivaaran aiheuttama ympäristöhaitta on pientä. Todellinen vahinko on taloudellinen, ja sen ovat aiheuttaneet muutama aktivisti ja toimittaja sekä näiden painostamat viranomaiset.

Erolan näkökulma tapahtumiin on täysin päinvastainen kuin omani. Näkökulmaan tutustuminen voisi olla hedelmällistä ja itsekriittisyyteen kannustavaa, mutta Erolan kirja sortuu ylenpalttiseen pauhaamiseen ja omalle asialle sopivien faktanpalasten poimintaan.

Erolan arkkivihollinen on Talvivaara-uutisistaan palkittu toimittaja Juha Kauppinen, jota vastaan Erola vyöryttää hyökkäystään. Erola maalaa värikkäin sanakääntein kuvaa häikäilemättömästi ja epäilyttävin menetelmin uutisia metsästäneestä toimittajasta, joka vei niin muuta mediaa kuin poliittisia päättäjiä kuin litran mittaa.

Kauppinen kirjoitti tiistaina Suomen Luonnon blogiin vastineen, jossa hän kertoi, ettei ollut saanut vastata syytöksiin etukäteen. Hänen mukaansa Erolan teksti on monin paikoin virheellistä.

Kaivosyhtiön ääni kuuluu vahvana läpi kirjan: Erola esimerkiksi toistelee Talvivaaran mantraa siitä, ettei sulfaatille ollut ympäristöluvassa päästörajaa.

Ympäristöviranomaiset ovat kuitenkin todenneet, että ympäristölupahakemuksessa mainittu päästötaso on yhtä sitova kuin itse luvan päästörajat.

Onnettomuustutkintakeskuksen kipsisakka-altaan vuotoa koskevasta raportista Erola nostaa esiin viestintää koskevan osion, jonka mukaan paikallisesta ympäristöonnettomuudesta annettiin kuva suuronnettomuutena.

Toisaalla taas Erola väittää, että ”viranomaiset totesivatkin, että kaivosyhtiö oli hoitanut suuronnettomuuden mallikkaasti”, vaikka samassa Onnettomuustutkintakeskuksen raportissa tuodaan selvästi ilmi, että onnettomuus johtui kaivosyhtiön omista virheistä.

Läpi kirjan toistuu kuvio, jossa kaivosyhtiön virheet ja ongelmat esitetään mahdollisimman myönteisessä valossa ja niistä tehdyt jutut enimmäkseen muutamien puolueellisten toimittajien liioitelmina.

Viimeinen auktoriteetti on kaivosyhtiö ja sen ruumiillistuma Pekka Perä. Näiden sanaan Erola luottaa.

Erola leimaa kaivosta vastustavat aktivistit ”huru-ukoiksi” ja Perää vastaan nostetut rikossyytteet älyttömiksi.

Sinänsä sääli, että Erolan kirja tukehtuu ongelmiinsa. Kriittinen katsaus Talvivaara-journalismiin olisi nimittäin paikallaan.

Marko Erola: Kirottu Kaivos. Talentum 2014.