Tämän sivuston päivittäminen on lopetettu 20.12.2019
20.3.2015 10.42
Kulta-aika meni jo, mutta indie-lehdet jatkavat suomalaisia sarjakuvaperinteitä.
Kaupalliset sarjakuvat ovat nyt – 70 vuotta suomalaisen sarjakuvalehdistön synnystä – vain varjo kulta-ajan huippuvuosista. Uutta intoa suomalaisten sarjakuvalehtien maailmaan ovat kuitenkin tuoneet laadukkaat indie-sarjakuvalehdet.
Sarjakuvalehtien alkutaival Suomessa oli vaatimaton. Ensimmäistä lehteä, kotimaisia sarjakuvia ja pilajuttuja sisältänyttä Piirtopalat-lehteä ilmestyi vain kymmenisen numeroa vuonna 1945. Sarjakuvia oli ilmestynyt lehdissä ja albumeina jo aiemminkin, mutta pääosin sarjakuvalle omistettu lehti oli uutta.
Sarjakuvalehtien kultakausi alkoi 1950-luvulla käännössarjakuvan voimin. Tuolloin aloittaneista sarjakuvalehdistä ilmestyvät yhä Aku Ankka, Tex Willer ja Korkeajännitys. Kukoistusta jatkui 1980-luvulle saakka. Parhaimpina vuosina Suomessa ilmestyi yli 50 sarjakuvalehteä samanaikaisesti.
1970-luvulla alettiin huolestua sarjakuvalehtien laadusta ja kotimaisuusasteesta. Syntyi toive, että Suomeenkin saataisiin laadukasta kotimaista ja käännössarjakuvaa aikuisille julkaiseva lehti.
Muutaman vuoden ajan ilmestyivätkin laadukasta eurooppalaista sarjakuvaa Suomeen tuoneet Non-Stop ja Ruutu, sekä undergroudsarjista levittäneet Jymy ja Huuli.
Suomalaiset laatusarjakuvalehdet ovat olleet lyhytikäisiä. Kaupallisten lehtien rinnalla 1980-luvun ilmiö olivat sarjakuvaseurojen lehdet, joista edelleen on hengissä tamperelainen Sarjari.
Tällä hetkellä Suomessa ilmestyy tusinan verran sarjakuvalehtiä, jotka ovat päässeet Lehtipiste-levitykseen. Suurin osa niistä on lapsille suunnattuja, kuten Aku Ankka, Muumi, Barbie ja Tom&Jerry.
2010-luvun uusi ilmiö ovat indie-sarjakuvalehdet. Suuri osa niitä on yhden tekijän luomuksia, mutta esimerkiksi Kutikutissa on lukuisia tekijöitä. Lehdissä julkaistaan taiteellisesti kunnianhimoisia sarjakuvia ja lajityyppejä, joille ei enää ole kaupallista kysyntää.
Sarjakuvataiteilija Matti Hagelberg on tehnyt vuodesta 2012 alkaen Läskimooses-lehteä. Parhaillaan tekeillä on lehden 23. numero. Jatkuvajuonisen tarinan lisäksi lehdessä on Kerhopalsta, jossa on kilpailuja ja lukijoiden fanikuvia.
”Sarjakuvalehden tekeminen asettaa tiukemmat deadlinet kuin satasivuisten sarjakuvaromaanien, joita voi työstää vuosia. Nopeasti työskentelemällä ei jää aikaa jonkin visuaalisen ratkaisun loputtomaan hiomiseen, mutta siinä oppii hyödyntämään ammattitaitoansa”, Hagelberg kuvaa.
”Samaa kuvan pohjaa voi käyttää uutena versiona. Se on samalla kerronnallinen strategia.”
Läskimoosesta on suunniteltuna kaikkiaan 48 numeroa varten. Valmiina kyseessä on huima, 1200-sivuinen sarjakuvaeepos.
”Sarjakuvalehden laajuus mahdollistaa ensyklopedisen kirjoittamisen.”
Matti Hagelbergin historia sarjakuvalehtien parissa on pitkä.
”Käänteisessä järjestyksessä, jos aloittaa, ihastuin 1990-luvun alussa muun muassa Juliet Doucetin Dirty Plotte ja Daniel Clowesin Eightball -lehtiin. Olisin halunnut itsekin piirtää sarjakuvalehteä, mutta silloinen tekniikkani oli liian hidas.”
1980-luvulla Hagelberg oli innostunut Marvelin sarjakuvista, muun muassa Hämähäkkimiehestä.
”Marvelissa hienoa on energinen kerronta ja hahmojen pitkä historia, oma -maailma, jossa he elävät.”
Vihdoin pohjalla ovat 1970-luvun sarjakuvalehdet, kuten Tarzan ja Pyhimys.
”Olin Tarzan-kerhon jäsen ja saanut asianmukaisen viidakkopassin. Salakirjoitusavaimen sisältävä viidakkopassini varastettiin työhuoneeltani. Pahinta on, että nyt jollakulla kerhoon kuulumattomalla on salakirjoituksen avain.”
Hagelbergin mukaan sarjakuvalehdillä on toivoa.
”Läskimoosesta tehdessä on syntynyt lukuisia ideoita, esimerkiksi moneen spin-off-sarjaan. Sarjakuvalehden muoto on itselleni kiinnostavin tapa toimia tällä kentällä.”
Tweet