Taide, viihde ja tekijänoikeudet

18.4.2008

Jarkko Tontti

Vahvaa tekijänoikeuksien suojaa on pidetty taiteentekijöiden etujen mukaisena. Minunkin elannostani osa koostuu kirjojen myynnistä ja kustantajien tilittämistä palkkioista. Mutta vain osa.

Suomessa on alle kymmenen kirjailijaa, jotka elävät teostensa myyntituloilla. Melkein kaikki ovat viihteentekijöitä: Arto Paasilinna, Leena Lehtolainen, Virpi Hämeen-Anttila, Ilkka Remes ja niin edelleen.

Sama koskee muitakin kulttuurin aloja. Tekijänoikeustulot ovat tärkeitä Antti Tuiskulle ja Timo Koivusalolle. Taidemusiikin parissa puuhaavalle Eero Hämeenniemelle, teatterintekijä Anna Veijalaiselle ja kuvanveistäjä Johanna Rytkölälle eivät niinkään.

Nyt lööpeissä riekkuvista viihteentekijöistä muistetaan kolmenkymmenen vuoden kuluttua tuskin ketään. Tämä ei tarkoita, ettei viihde olisi tärkeää. Kyllä se on.

Kaikki me jollakin tavalla viihdettä käytämme, minäkin. Viihde on äidin syli, tissi ja turvasatama, josta jaksua tankataan. Se on lempeää päänsilitystä, jonka avulla jaksamme arjen kurimuksessa päivästä toiseen.

Viihde-elämyksen jälkeen kaikki on ennallaan, pahuus on räjähtänyt loppukohtauksessa näpsäkästi pois ja kaikki jatkuu kuten ennenkin. Levoton ärtymys on kadonnut.

Taiteen tehtävä on toinen. Se potkii hereille ja on usein käsittämätöntä. Monen on vaikea ymmärtää, mitä jokin taideteos haluaa sanoa ja miksi se on tehty. Tämä katsojassa, lukijassa tai kuuntelijassa heräävä levottomuus on taiteen tärkein tehtävä.

Niin kauan kuin taidetta on ollut, se on ollut riippuvainen ei-kaupallisin perustein jaetusta tuesta.

Roomalaismiljonääri Gaius Maecenasin nimestä juontuu termi mesenaatti, taiteen ja taiteilijoiden tukija. Ilman mesenaatteja melkoinen osa nykyisestä klassisesta musiikista olisi jäänyt syntymättä.

Charlotta Lönnqvist elätti itseään parikymmentä vuotta nuorempaa Aleksisi Kiveä 1860-luvulta alkaen. Tosin huhujen mukaan Kiven ja Lönnqvistin välillä oli muutakin vipinää kuin taiteen tekijän ja sitä arvostavan ihmisen suhteessa yleensä.

Ilman Charlottea eivät kustantajat nykyään voisi netota Kiven teoksien yhä uusilla painoksilla.

Nykyajan mesenaatteja ovat yksityiset säätiöt ja valtio taiteilija-apurahoja jakavien taidetoimikuntien kautta.

Enemmän kuin tekijänoikeuspalkkioita ja suuren yleisön suosiota useimmat taiteilijat haluavat apurahan – rauhaa ja aikaa tehdä työtään, jonka lopullinen arvo havaitaan ehkä vasta seuraavalla vuosisadalla.

Toki taiteilijat haluavat myös yleisöä: paneutuneita kuulijoita, katselijoita ja lukijoita. Tässä taiteilija ja tekijänoikeudet – ja tekijänoikeuksia haukkana puolustavat tuottajayhtiöt – eivät suinkaan aina ole samalla puolella.

Mitä enemmän korostetaan tekijänoikeuksia taiteilijan toimeentulon turvana, sitä enemmän kuljetaan kohti maailmaa, jossa lyhyen aikavälin tulos on taiteen arvon mitta. Mahdollisimman monia mahdollisimman nopeasti miellyttävä pikkuhauska viihde ottaa taiteen paikan.

Tweet