Nyt tiedän miksi puolustusvoimille riittää aina rahaa

26.12.2016 20.40

Riikka Suominen

Puolustusvoimat kutsui Vihreän Langan päätoimittajan kolmen ja puolen viikon maanpuolustuskurssille. Sen sisällöstä ei saa kirjoittaa. Mutta sen voi sanoa, että kurssi on Suomen paras lobbauskoneisto.

Keväällä sain postissa puolustusvoimain komentajan allekirjoittaman juhlallisen kirjeen. Siinä kutsuttiin puolustusvoimien järjestämälle lähes kuukauden kestävälle kurssille, jossa päättäjät perehdytetään maan turvallisuuteen.

Valtakunnallinen maanpuolustuskurssi on suomalainen erikoisuus. Monet pitävät kutsua kunnianosoituksena. ”Sieltä saat kavereita loppuelämäksi!” iloitsi kurssin käynyt isäni.

Kurssin yksi julkilausuttu tavoite on lisätä osallistujien verkostoitumista. Voi hyvällä syyllä sanoa, että kurssi on hyväveli-verkoston yhteinen rippileiri. Viime vuonna viestinnän ammattilaisten yhdistys ProCom valitsi maanpuolustuskurssit vuoden viestintäteoksi.

Pohdin, voinko toimittajana osallistua. Verkostoituisinko päättäjien kanssa tavalla, joka on työssäni hankalaa? Halusin kuitenkin nähdä instituution sisältä päin. Näkemys turvallisuustilanteestakin kiinnosti, vaikka minua huolestutti.

Suurin huoleni oli, että minut aivopestään. Yritin varautua mahdolliseen sotapropagandaan ja kutsuin itseni aamuteelle Rauhanasemalle Helsingin Pasilaan. Rauhanliiton toiminnanjohtaja Laura Lodenius kertoi, että kurssi on ammattimainen ja puolustusvoimien henkilökunta skarppia. Kukaan opettajista ei vaatisi rautaa rajalle tai maamiinoja metsiin.

Sen sijaan rivien välissä meidät todennäköisesti onnistuttaisiin vakuuttamaan puolustusvoimien korvaamattomasta roolista yhteiskunnassa. Helpotti, kun kuulin, että jos hurahtaisinkin maanpuolustukseen, niin en olisi ainoa. Lodeniuksen mukaan jotkut vahvatahtoiset vasemmistolaiset pasifistitkin ovat olleet kurssista myytyjä.

Näillä eväillä silitin paitapuseroni, laitoin työsähköpostiin poissaoloviestin ja lähdin, kun isänmaa kutsui.

Traktorin renkaan kokoinen kristallikruunu keikkuu korkealla katossa. Säätytalo Helsingin Kruununhaassa on juhlavimpia paikkoja, jossa olen koskaan ollut. Kaartin orkesteri soittaa, ja nousemme seisomaan. Tv-kamerat kuvaavat puolustusministeri Jussi Niinistöä (ps). Avajaispuheessaan hän kaipailee maamiinoja ja puolustusvoimain komentaja lisää rahaa aseostoihin.

Minä olen harmissani. Olemme aamulla riidelleet mieheni kanssa. On nimittäin selvinnyt, että kurssipäivät ovat usein kymmentuntisia. Vastuu lapsen vienneistä ja hakemisista, koirien hoidosta ja kotitöistä lankeaa viikoiksi hänelle. Mies joutuu tekemään kurssikuukauden lyhennettyä työaikaa. Hänen maanpuolustustahtonsa on pahasti koetuksella.

Tuijotan juhlasalissa istuvia harmaita topattuja olkapäitä. Monella on päällään puolustusvoimien univormu, meillä siviileillä vakavat puvuntakit ja jakkupuvut. Yhdellä osallistujalla on kukkamekko. Hänestä tulee heti suosikkini.

Kurssilla on 18 naista ja 27 miestä. Myöhemmin selviää, että naisia osallistuu kurssille enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Pohdin etukäteen, olemmeko kurssilla puolustusvoimien vieraina, koulutettavina vai peräti osallistujina turvallisuuspoliittiseen keskusteluun. Voiko kurssilla olla kriittinen? Käydäänkö siellä vuoropuhelua?

Vastaus selviää, kun puolustusvoimien komentaja toivottaa meidät tervetulleiksi puolustusvoimien vieraiksi. Vieraan rooli tuntuu toimittajana hankalalta. Vieraan tulee olla kiitollinen ja sopuisa.

En muutenkaan osallistu kurssille avoimin mielin. Minua ärsyttää sen erikoisasema. Mikä toinen organisaatio saisi päättäjät jättämään työnsä melkein kuukaudeksi?

Minusta Suomi ei puolustaudu oikeita uhkia vastaan. Meidän turvallisuuttamme uhkaa yksi asia ylitse muiden: ilmastonmuutos. Se on nopeasti etenevä katastrofi, joka vaarantaa elämän maapallolla. Eri alojen päättäjät eivät kuitenkaan istu viikkoja pohtimassa ilmastonmuutosta. Eikä valtio käytä ilmastonmuutoksen uhista valistamiseen puolta miljoonaa euroa vuosittain.

Sen verran maanpuolustuskurssit maksavat. Kursseja järjestetään neljä joka vuosi, ja lisäksi järjestetään alueellisia lyhyempiä kursseja.

Yhteiskunnan suurin investointi kurssiin on kuitenkin se, että vuodessa sadat päättäjät käyttävät siihen viikkoja työaikaansa. Minunkin kurssilleni osallistuu muun muassa tusina virkamiestä, yliopiston rehtori, miljoonien liikevaihtoa pyörittäviä konsernien johtajia ja neljä kansanedustajaa.

En ole koskaan mieltänyt itseäni erityisesti pasifistiksi, vaikka vastustan sotia ja asekauppaa ja minusta yleinen asevelvollisuus on miehiä syrjivä muinaisjäänne.

Arjessa kaikki ihmiset ympärilläni jakavat nämä arvot. Minulle valkenee nopeasti, että kurssilla ne edustavat äärimmäistä pasifismia. Kurssilaisista kukaan ei ainakaan ääneen kyseenalaista asevarustelua, puolustusvoimien roolia tai luennoitsijoiden näkemyksiä siitä, että maahanmuutto uhkaa Suomen turvallisuutta.

Vierailuilla kaikki ottavat itsestään selfieitä panssarivaunujen päällä. Minua tappamiseen ja tuhoamiseen tarkoitetun kaluston kanssa poseeraus puistattaa.

Lähetän lapselle kännykkäkuvan trukista, vaikka tiedän, että hän kyllä innostuisi panssarivaunuista.

Näemme myös miinalaivan, hävittäjiä, taisteluharjoituksen, ohjuksen laukaisun ja poliisin mellakkavarusteita. Se tuntuu painostavalta, vaikka termistö on täynnä kiertoilmaisuja. Ase on suorituskyky, armeijan vahvuus on operaatiokyky, sodan uhka on jännitteinen toimintaympäristö ja hyökkäys on voimankäyttöä.

Eniten minua häiritsee kaksi varusmiesten tekemää puolustusvoimista kertovaa videota. Niissä ihannoidaan tulivoimaa. Mukaansatempaava musiikki tahdittaa räjähdyksiä. Julkkikset kertovat, miten hienoa työtä armeija tekee.

Videoita katsellessani mietin, että mitä jos ihmiskunta keskittyisi rakentamaan, kasvattamaan ja parantamaan. Haluan kääntää toisen posken. Haluan heiluttaa valkoista lippua. Haluan olla se muutos, jonka maailma tarvitsee.

On raskasta kuulla uhista ja aseellisista konflikteista. Tuntuu, että ympärillä tapahtuu outoja, mutta kukaan muu ei huomaa sitä. Ristiriita on raastava. Jos nyökyttelen ja pidän suuni kiinni, sulaudun joukkoon, mutta vihaan itseäni. Jos puolustan ihanteitani, pelkään, että muut pitävät minua rasittavana teinihippinä.

Toisen päivän iltana olen ristiriidasta niin sekaisin, että minun on pakko soittaa terapiapuhelu Lontooseen. Siellä asuu kaverini ja pitkän linjan rauhanjärjestövaikuttaja Johanna Sumuvuori. Tiedän hänen käyneen lyhyemmän maanpuolustuksen erikoiskurssin kaksi vuotta sitten. ”Miten selvisit järjissäsi?” parun puhelimeen, kun kävelen pimeässä kotiin yli kolmetoistatuntisen kurssipäivän päätteeksi. Koen olevani yksin väkivallattoman maailmankatsomukseni kanssa.

Sumuvuori lupaa, etten sekoa vajaan kuukauden kurssilla ja vakuuttaa, etten ole selkärangaton mato, vaikken jaksaisikaan jatkuvasti puolustaa rauhaa. ”Mene virran mukana ja nauti siitä, mikä kurssilla on hyödyllistä ja hauskaa”, hän rohkaisee.

Kun pääsen kotiin, lapseni on nukkumassa. En näe häntä hereillä yli kahteen vuorokauteen.

Pitkät kurssipäivät ärsyttävät. Mielestäni ne ovat osa ihmiskoetta. Meidät eristetään normaaliarjesta. Epäilen, että tarkoitus on sama kuin varusmiespalveluksessa, josta ei omassa nuoruudessani päässyt ensimmäisinä viikkoina lomille. Niin oppii talon tavoille.

Meille luodaan tunne erityislaatuisuudesta. Pääsemme salaisiin paikkoihin, eikä kurssin sisällöstä saa puhua ulkopuolisille. Tässä kertomani asiat ovat julkisuudessa jo aiemmin kerrottuja faktoja maanpuolustuskurssista tai omia kokemuksiani siitä.

Minusta salailun tarkoitus on luoda ryhmähenkeä. Osallistujalistat ovat julkisia, Maanpuolustus-lehdestä voi lukea, mitä kursseilla tehdään, ja valtaosa luennoitsijoiden esittelemästä materiaalista löytyy organisaatioiden kotisivuilta.

Myöhemmin saan huomata, miten tehokkaasti sitouttaminen toimii. Myös omalla kohdallani.

Yöllä en saa unta. Minua valvottaa ryhmätyö, jossa harjoittelemme keksityssä kriisitilanteessa toimimista. Jo ennen kuin harjoitus alkaa ja jo ennen kuin tiedämme, mitä kriisi koskee, pienryhmämme puuhaa uusien aseiden hankintaa. Päätösten tueksi saamme kurssin opettajalta asehinnaston.

Kurssi on vasta alussa, mutta se ohjaa jo ajatuksiamme. Suljemme silmämme siltä, missä määrin sota vaikuttaa ihmisten arkeen ja ympäristöön. Näemme vain tilanteen, jossa aseet auttavat.

Taas ärsyynnyn. Vaikka harjoitus on monella tapaa todenmukainen, diplomatialla tai sovittelulla ei ole siinä mitään roolia. Tapahtumien kulku on määrätty ennalta. Kriisi pahenee, vaikka ryhmämme tekisi mitä.

Vaatii rohkeutta uskaltaa olla eri mieltä kuin muut etenkin, kun ilmapiiri on konservatiivinen ja tukee aseellista maanpuolustusta. Myöhemmin tosin tajuan, että osa kurssilaisista suhtautuu kriittisesti kerrottuun. He eivät vain sano sitä ääneen.

Pyydän sydän pamppaillen puheenvuoroa. Esitän harjoituksessa puolustusministeriön viestintäpäällikköä. Sanon siis hänen suullaan: ”Ihmiskunta ja jopa ihmisyys kohtaa tällä hetkellä monia kriisejä. En jaa hallinnonalani näkemystä siitä, että kokonaisturvallisuutta lisää parhaiten asevarustelu ja henkisten resurssien laittaminen kriisien sotilaalliseen ratkaisuun.” Minua jännittää niin paljon, että ääneni värisee.

Kommenttini ei herätä näkyvää huomioita. Kuten ei sekään, että pyydän jatkossa lähes jokaisen esityksen jälkeen puheenvuoroa. Niissä pikemminkin kysyn kuin väitän. En nimittäin ennen kurssia tiedä puolustuspolitiikasta juuri mitään. Pasifismini perustuu arvoille, ei tiedolle.

Ja vaikka tietäisinkin, niin esimerkiksi asevarustelusta on mahdoton väitellä. Sotilaallisen uhan arviointi nojaa salaisiin tietoihin. Puolustusvoimien ihmisillä on aina tiedollinen yliote.

Puolustusvoimat suhtautuu kyseenalaistaviin kysymyksiini esimerkillisesti. Mitä kriittisemmän kysymyksen olen luennolla esittänyt, sitä varmemmin jompikumpi kurssin johtajista tulee tauolla kehumaan kysymystäni. ”On hienoa, että kaikki näkemykset tulevat esiin.”

Tulen hulluksi, jos näen vielä yhdenkin organisaatiokaavion. Kurssin oppimäärä on 116 tuntia. Siitä noin neljännes käsittelee puolustusvoimien asiaa. Muut luennoitsijat ovat virkamiehiä ja tutkijoita kuten maa- ja metsätalousministeriön kansliapäällikkö ja Ulkopoliittisen instituutin johtaja.

Kurssin aikana meille puhuu 81 miestä ja 16 naista. Esiintyjät ovat omien alojensa huippuasiantuntijoita, mutta harva heistä on hyvä esiintyjä. Diaesitykset ovat täynnä organisaation kotisivulta kopioituja pitkiä lauseita. Opetusmenetelmä muistuttaa 60-luvun oppikoulua: maisteri puhuu, ja oppilaat kuuntelevat.

Tauot ovat parasta. Ensimmäisten päivien varautuneisuus sulaa nopeasti. Lounailla aletaan puhua muustakin kuin urheiluharrastuksista ja säästä.

Löydän joukosta samanmieliset, ne, jotka kyseenalaistavat luennoilla esitetyt asiat. Bussimatkoilla hakeudun heidän viereensä. Kahvitauoilla päivittelemme hallituksen toilailuja tai haukumme rasisteja.

Viimeistään ryhmäytyminen tapahtuu kolmannella kurssiviikolla, kun vietämme kaksi yötä Upinniemen varuskunnassa. Kukkamekossa ensimmäisenä päivänä esiintynyt rouva paljastuu hulvattomaksi tyypiksi.

Kuljemme aamusta iltaan armeijan maastovaatteissa. Nukumme tuvissa vierekkäisissä sängyissä. Illalla kreisibailaamme varusmiesbändin tahdissa. Laulan mukana Anssi Kelan 1972:ta. Minulla on tosi kivaa.

Kavereille yritän peitellä innostustani. Tunnen oloni maanpetturiksi. Onko armeija aivopessyt minut?
Soitan Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian dosentti Jukka Lipposelle ja kysyn, mitä minulle tapahtui.

Lipponen kertoo, että ihminen haluaa olla samaa mieltä ryhmänsä kanssa. Ryhmä voi olla jäsenelleen tärkeä, vaikka se olisi väliaikainenkin. Valikoituun joukkoon kuuluminen ja yhteiset salaisuudet luovat ryhmähenkeä. Ihminen sisäistää ryhmän arvoja ja ajatuksia, koska muuten hän erottautuu porukasta. Se tekisi olemisesta hankalaa.

Lipponen ei ole tutkinut juuri maanpuolustuskursseja, mutta hän innostuu kertomastani.

”Moni yhteisö voisi ottaa kurssista oppia ryhmähengen luomiseen”, hän sanoo.

Lipposesta vakuuttavaa on erityisesti, että ryhmätyössä vastuutehtävät annetaan potentiaalisesti kriittisille kurssilaisille.

”Kun vedät ryhmää, joudut puhumaan niidenkin juttujen puolesta, joiden takana et ihan ole.” Hänestä konseptissa ei ole mitään epäeettistä. Osallistujat eivät ole niin höpsöjä, etteivät tiedostaisi, että heihin yritetään vaikuttaa.

”Mutta pystyvätkö he silti vastustamaan sitä? Toimintaan voi mennä mukaan, vaikkei haluaisi.”

Lipponen kertoo kokeista, joissa ihmiset on keinotekoisesti jaettu kahteen ryhmään. Tutkittavat alkavat nopeasti suosia omaa ryhmäänsä, vaikka heillä ei etukäteen olisi mitään historiaa tai kontaktia sen jäseniin. Tulokset osoittavat, että niin kutsutun sisäryhmän suosiminen on erittäin selkeää.

Onko minun sisäryhmäni nyt ne reilut 40 suomalaista päättäjää, joiden kanssa lusin maanpuolustuksen lyhyen oppimäärän? Vai onko sisäryhmäni peräti puolustusvoimat?

Ylen A-Studio kartoitti vuonna 2014 kurssin käyneitä kansanedustajia. Selvisi että ne puolueet, joissa moni kansanedustaja oli käynyt kurssin, olivat myönteisimpiä puolustusmäärärahoille. Puolustusmäärärahojen nosto on politiikassa yleensä onnistunut. Vain vihreiden ja vasemmistoliiton edustajat ovat olleet eri mieltä. Tällä hallituskaudella maanpuolustus on lähes ainoa asia, josta ei leikata.

Lähivuosina puolustusvoimat mittaavat kurssitetut luottojoukkonsa. Armeija nimittäin tarvitsee poikkeuksellisen paljon rahaa. Laivasto haluaa modernimpia aluksia, ja hävittäjätkin pitäisi uusia. Niiden hinta ja käyttökulut ovat kymmeniä miljardeja euroja. Kymmeniä miljardeja! Se on aika paljon rahaa aikana, jolloin Suomen talous on niin tiukka, että uuteen lastensairaalaan ei löydy 30:tä miljoonaa euroa, vaan rahat pitää kerätä kansalaistalkoilla.

Kurssin päätyttyä tarkistan, onko asenteeni maanpuolustusta kohtaan muuttunut myönteisemmäksi.
Ennen kurssin alkua etsin vaalikoneista kaikki maanpuolustusta käsittelevät kysymykset ja vastasin niihin. Vastaan nyt samoihin kysymyksiin uudestaan. Vaalikonevastausten perusteella muutuin kolmessa ja puolessa viikossa 17 prosenttia maanpuolustushenkisemmäksi.

En ylläty. Kurssi ei käsittele pelkkää armeijaa vaan Suomen kokonaisturvallisuutta eli myös esimerkiksi sähkökatkoja, pandemioita, ääriliikkeitä ja hiukan myös ilmastonmuutosta. Mutta kun turvallisuudesta puhutaan univormupukuisten miesten vieraina puolustusvoimien tiloissa, se ohjaa ajattelemaan turvallisuutta juuri asevoimat edellä.

Ohjelmassa on hämmästyttävän vähän asiaa diplomatiasta, sovittelusta ja konfliktinratkaisusta. Kehitysyhteistyötä ei mainita turvallisuustoimena lainkaan. Nämä asiat olisivat minusta Suomen, ja maailman, turvallisuudelle ratkaisevan tärkeitä.

Mitä jos sosiaaliala saisi kertoa päättäjille 116 tuntia syrjäytymisen ehkäisystä? Kävisimme tutustumassa päihdeasuntolaan panssarivaunujen sijaan? Pohtisimme, millaisilla lisäpanostuksilla asunnottomuus saataisiin kitkettyä, ja tekisimme ryhmätyön pakolaisuuden ehkäisystä?

Kun kurssi päättyy, emme sentään halaile itkuisina, mutta päätöskahveilla kertaamme hienoja kokemuksia.

Muut kurssilaiset liittyvät jäseniksi maanpuolustuskurssiyhdistykseen. He saavat jäsenyydestä kertovat pinssin. Minä en kaipaa pinssiä, mutta tuntuu haikealta, että muut kivat osallistujat tapaavat tästä lähtien säännöllisesti, enkä minä ole mukana.

He matkailevat, urheilevat ja metsästävät yhdessä, ajavat rallia, käyvät raveissa, kuuntelevat luentoja, syövät ja juovat. Minä en periaatteesta liity yhdistykseen. Olen saanut oman osani puolustusvoimien lobbauksesta.

Olen silti iloinen, että viiden vuoden kuluttua puolustusvoimat kutsuu meidät taas kahden päivän jatkokurssille kertaamaan. Odotan kukkamekkorouvan tapaamista.