Kaasua, herra komissaari!

14.12.2007 0.00

Laura J. Rantanen

EU-maiden energiayhtiöt riiaavat Gazpromin kanssa. Sininen kulta on nyt halutumpaa kuin koskaan.

Kaksi miestä paiskaa kättä kultaa kimaltavan katon alla Kremlissä 22. marraskuuta. Nämä tyytyväisesti myhäilevät herrat ovat Italian pääministeri Romano Prodi ja Kremlin isäntä Vladimir Putin. Prodin suupielet ovat korvissa.

Kaksikko on juuri siunannut sopimuksen, joka vahvistaa Venäjän asemaa Euroopan johtavana maakaasuntoimittajana.

Siunatun paperin ovat hetkeä aiemmin allekirjoittaneet italialaisen energiajätin Enin toimitusjohtaja Paolo Scaroni ja Venäjän kaasumonopolin Gazpromin kärkimies Aleksei Miller. Siinä sovitaan Mustaanmereen upotettavasta kaasuputkesta, joka kulkee Venäjän Novorossiiskista Bulgariaan. Jos South Stream -putki toteutuu, se tuo paleleville eurooppalaisille 30 miljardia kuutiometriä kaasua vuodessa 2013 alkaen.

Kaasu on energialähde, joka on poikkeuksellisen riippuvainen siirtoverkostoista. Se joka hallitsee putkia, hallitsee koko bisnestä. South Stream on vastaisku yrityksille rajoittaa Venäjän yksinvaltaista temmellystä Euroopan kaasumarkkinoilla – ja jo valmiiksi henkitoreiselle Nabucco-projektille.

Itävallan, Unkarin, Bulgarian ja Romanian energiayhtiöiden yhdessä puuhaaman Nabucco-putken oli tarkoitus vähentää Euroopan riippuvuutta Venäjästä tuomalla Kaspian alueen ja Lähi-idän kaasua Turkin kautta Eurooppaan, Itävallassa sijaitsevalle Baumgartenin kaasunjakeluasemalle.

Kuolinisku Nabuccon alkuperäiselle idealle tuli jo aikaisemmin – sisältä päin. Nabuccon osakas ja Baumgartenin kokonaan omistava itävaltalainen energiayhtiö OMV myi äskettäin puolet Baumgartenista Gazpromille.

Yhtäkkiä EU:n ja Venäjän välillä on taas yksi kaasuputki lisää ja Gazprom hallitsee yhtä Euroopan tärkeimmistä kaasunjakelukeskuksista.

Miten tässä näin kävi, vaikka EU:n virallinen tavoite on irtautua Venäjän kaasukoukusta?

Energiaturvallisuus on ollut ykkösaihe EU:n päiväjärjestyksessä siitä asti, kun Venäjä katkaisi kaasuvirran Ukrainaan alkuvuodesta 2006. Pakkanen puri silloin pahasti sijaiskärsijöiksi jääneitä etelä- ja keskieurooppalaisia jäsenmaita. Nyt jäsenmaat vakuuttavat yhteen ääneen, että Gazpromin kaasumonopolista on päästävä eroon ja löydettävä vaihtoehtoisia kaasuntuojia ja tuontireittejä.

Kulissien takana Euroopan energiamonopolit kuitenkin liittoutuvat Venäjän energiamonopolin kanssa. Miksi?

Siniseksi kullaksi kutsuttu maakaasu on viime vuosina noussut arvoon arvaamattomaan. Maakaasun osuuden maailman energiantuotannosta ennustetaan kasvavan neljännekseen vuoteen 2030 mennessä, ja kasvusta suurin osa kuluu sähköntuotantoon.

Kioton sopimus ja EU:n päästövähennystavoitteet saavat valtiot etsimään kuumeisesti vaihtoehtoja öljylle. Kaasu on kasvattanut suosiotaan, koska sen poltossa syntyy vähemmän hiilidioksidia ja typenoksideja kuin muilla fossiilisilla polttoaineilla eikä rikkidioksidi-, hiukkas- tai raskasmetallipäästöjä muodostu lainkaan.

Lisäksi öljyntuotannon huippu on joidenkin arvioiden mukaan jo saavutettu. Kaasua riittää vielä – ainakin jos tiedossa olevat isot kaasukentät saadaan käyttöön.

Euroopan unionin kaasuntuonti kasvaa rajusti seuraavan parin vuosikymmenen aikana. 2005 tuonnin osuus kaasun kulutuksesta oli noin 60 prosenttia, ja jo 2015 sen ennustetaan olevan 75 prosenttia. Sähkön kulutus kasvaa jatkuvasti, ja kaasua käytetään paljon sähköntuotannossa.

Euroopan ongelma on, miten tyydyttää lisääntyvä kaasuntarve ja samalla rajoittaa Venäjän ylivaltaa markkinoilla. Maailman suurimmat kaasuvarannot omistava Venäjä toi viime vuonna reilut 161 miljardia kuutiometriä kaasua Eurooppaan, mikä on neljännes kaikesta kaasuntuonnista. Määrän ennustetaan kasvavan vuosittain jopa yli 200 miljardiin 2030 mennessä.

Venäjän jälkeen suurimmat kaasuvarannot ovat Iranissa, joka tällä hetkellä kuluttaa itse kaiken tuottamansa kaasun. Lähi-idän osuus maailman kaasuvaroista on kasvanut merkittävästi, eikä se Keski-Euroopan näkökulmasta ole yhtään kauempana kuin Jamalin niemimaa, jossa Venäjän suuret kaasukentät sijaitsevat.

Toistaiseksi EU kuitenkin pitää Venäjää luotettavampana kaasuntuontimaana kuin Irania. Turkkikaan ei kuulosta enää niin hyvältä vaihtoehdolta kauttakulkumaaksi. Turkin levoton Irakin vastainen eteläraja kulkee monen mielestä liian lähellä putkia, jotka ovat helppo kohde terroristeille.

Kovasta yrityksestä huolimatta EU ei ole saanut aikaan yhtenäistä energiapolitiikkaa Venäjän suuntaan. Tällä ei ole mitään tekemistä Venäjän oletetun ”hajota ja hallitse” -politiikan kanssa, vaikka syytös usein niin kuuluu. Jäsenmaat ovat jo valmiiksi hajallaan.

Italia ja Saksa ovat varmistaneet, ettei yhtenäistä rintamaa EU:n energiapolitiikassa pääse syntymäänkään. Italia on sallinut Gazpromin pääsyn kaasumarkkinoilleen ja toivottanut sen tervetulleeksi hankkimaan osuuksia italialaisista kaasuyhtiöistä, mikä on jyrkässä ristiriidassa komission tavoitteiden kanssa. Komission esityksen mukaan sama yhtiö ei saa hallita sekä kaasun tuotantoa että sen siirtoa EU:n alueella.

Vain hieman ennen Enin ja Gazpromin välistä South Stream -sopimusta, toinen italialainen yhtiö, valtion entinen sähkömonopoli Enel tarjosi Gazpromille toimitusjohtajansa Fulvio Contin mukaan ”pientä” osuutta Italian sähköntuotantolaitoksissa.

Erityisen lämpimät energiasuhteet ovat Saksalla ja Venäjällä.

Paljon kyseenalaista julkisuutta saanut Itämeren kaasuputki on saksalaisen kaasujätin Eon Ruhrgasin ja Gazpromin yhteisprojekti, jossa määräysvalta on jälkimmäisellä. Äskettäin hankkeeseen otettiin mukaan myös Hollannin valtion kaasuyhtiö Gasunie. Monien asiantuntija-arvioiden mukaan myönnytyksellä haluttiin lepytellä sitä joukkoa, joka kuulee hankkeessa kaikuja Venäjän ja Saksan toisen maailmansodan kynnyksellä tekemästä etupiirijaosta.

Hollannin pääministerin Jan Peter Balkenenden ja presidentti Putinin kädenpuristuksen jälkeen Putin julistikin, että Itämeren kaasuputki on nyt aidosti multilateraalinen hanke. Hollannin mukaanoton ehtona oli Gazpromin pääsy myymään kaasua Hollannin kautta Britanniaan.

Maailman suurin sähkön- ja kaasunmyyjä Eon harkitsee myös vähemmistöosuuksien myymistä Gazpromille tuotantolaitoksissaan Saksassa, Italiassa, Unkarissa ja Britanniassa. Eonin toimitusjohtaja Wulf Bernotat kertoi viime kuussa Financial Timesille, että yhtiö suunnittelee rakentavansa Gazpromin kanssa myös uusia sähköntuotantolaitoksia ainakin Saksaan.

Eurooppalaisten energiayhtiöiden ja niiden valtiollisten suojelijoiden myötämielisyydelle Gazpromin laajentumispyrkimyksiä kohtaan on yksinkertainen selitys. Ne haluavat varmistaa kaasunsaantinsa. Sen ne tekevät yrittämällä päästä osuuksille kaasuvirran yläjuoksulla, eikä se onnistu ilman vaihtokauppoja.

Venäläinen talouslehti Vedomosti kirjoitti elokuussa Eonin tarjouksesta auttaa Gazpromia saamaan jalansijaa Euroopan kaasumarkkinoilla. Eon ehdotti Gazpromille vaihtokauppaa, jossa Gazprom saa sähköntuotantolaitoksen Britanniassa sekä osuuksia unkarilaisista energiayhtiöistä ja Eon puolestaan pääsee hyödyntämään Siperiassa sijaitsevaa Južno-Russkojen kaasukenttää.

Kilpailu rajallisista kaasuvarannoista on lähivuosina kovaa. Aasia ja etenkin Kiina tarvitsevat myös kaasua tyydyttääkseen kasvavan energianjanonsa.

Pan-Eurooppa-instituutin tutkijan Peeter Vahtran mukaan ratkaisevassa asemassa tässä kilpailussa ovat maailman suurimpien kaasuvarantojen omistajan Venäjän poliittiset päätökset – mitä markkinoita se suosii. Tähän asti ne ovat olleet Euroopassa.

EU on Venäjän talutus-nuorassa

• Gazprom toimittaa kaasua 19 EU-maahan. Sen markkinaosuus EU-alueella on noin 25 prosenttia.
• Viisi maata – Suomi, Baltian maat ja Slovakia – tuo kaiken kaasunsa Venäjältä.
• Myös Unkarissa, Puolassa ja Tšekissä Gazpromin osuus toimituksista on lähes 100 prosenttia.
• Gazpromilla on osuuksia ainakin 11 EU-maan energiayhtiöissä. Lisäksi sillä on lukemattomia sijoitus- ja hallintayhtiöitä ympäri Eurooppaa.
• Kaasun osuus EU-maiden sähköntuotannosta kasvaa jatkuvasti.

yritykset  euroopan unioni  venäjä  maakaasu  bisnes  energiapeli 

Tweet