Tämän sivuston päivittäminen on lopetettu 20.12.2019
Sananvapauden nimessä ja veressä
14.3.2008 0.00
Päätoimittaja Elina Grundström (VL 7.3.) julistaa sananvapauden sankareiksi taiteilija Ulla Karttusen ja ihmiset, jotka vastustavat lapsipornoa sisältävien nettisivujen suodattamista.
Aamulehdestä lukemani kuvauksen mukaan Karttusen kuvissa oli väkivaltaista lasten raiskausta. Lapset olivat tunnistettavissa. Miten tämän esittäminen puolustaa sananvapautta?
Jos Karttuselta ja hänen puolustajiltaan puuttuu empatiakyky, ehkä seuraava ajatusleikki auttaa: Kuvittele, että sinut raiskataan väkivaltaisesti ja tapahtuma kuvataan. Tekijä laittaa kuvat nettiin, josta joku ottaa kuvat ja laittaa ne esille. Sinut voi kuvista tunnistaa. Miltä tuntuu?
Yhteiskuntamme on hyväksynyt sananvapauden rajoittamisen. Esimerkiksi kiihottaminen kansanryhmää vastaan tai kunnianloukkaus asettavat rajoja sille, mitä saa julkisesti sanoa. Myös yksityisyyden suoja on katsottu tärkeäksi. Kaikki ei ole sananvapauden nimissä sallittua.
Mielestäni yksilön oikeus ruumiinsa koskemattomuuteen, turvalliseen, väkivallattomaan elämään, on tärkeimpiä oikeuksiamme. Ilman tätä oikeutta yhteiskunta on pelon ja vihan yhteiskunta.
Puolustuskyvyttömyytensä takia lapsi tarvitsee enemmän suojelua, ja siksi monissa asioissa lapsen oikeuksia tulisi pitää aikuisen oikeuksia tärkeämpinä. Lapsiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta on mielestäni niin paha rikos, että taistelussa sitä vastaan myös sensuuri on sallittua.
Mitä hyötyä on estää pääsy lapsipornosivuille?
Sen perusteellisemmin asiaa pohtimatta ainakin kolme asiaa tulee mieleeni. Ensimmäiseksi, kuten jo Karttusen tapauksen kohdalla tuli ilmi, kuvien leviämisen rajoittaminen suojelee rikoksen uhriksi joutunutta.
Toiseksi, seksuaalirikoksissa on tavallista rikollisen siirtyminen aina vain vakavampaan tekoon. Useasti pedofiilit ovat kykeneväisiä seksiin myös aikuisten kanssa, mutta lapset ovat puolustuskyvyttömyytensä takia helpommin käytettävissä. Törmätessään lapsipornoon netissä yksilö voi huomata tämän vaihtoehdon kiinnostavaksi. Aluksi yksilö ehkä vain katselee lapsipornoa netistä, seuraavasta askeleesta saammekin lukea lehdestä.
Kolmanneksi, ihmisillä on oikeus välttyä näkemästä lapsipornoa. Tuntemani herkkä nuorimies ajautui vahingossa lapsipornosivulle. Asian käsitteleminen vaati useita terapiatunteja.
Nettisensuurin vastustamista on perusteltu myös estojen kierrettävyydellä. Miten tämä toimii perusteena? Sehän vain kertoo, että käytettyä menetelmää pitää kehittää.
Sankareita ovat ne it-alan asiantuntijat, jotka auttavat kehittämään paremmin toimivia esteitä. Myös muut havaitut ongelmat, kuten lapsipornoa sisältämättömien sivujen joutuminen listalle, tarkoittavat vain, että menetelmää pitää parantaa.
Nettisivujen suodattamista vastustavien huoli liittynee kysymykseen, kuka päättää mitä sensuroidaan. Mielestäni yhteiskunta voi tehdä päätöksen, että lapsipornon estäminen on tarpeeksi tärkeää.
Käsitellään asiat aihe kerrallaan. Toki huomiota pitää kiinnittää menetelmiin, joilla suodatus tapahtuu. Ehkä sananvapauden suojelemiseksi pitäisi perustaa toimikunta, joka tarkastaa listalle joutuneet sivustot. Silloin kukaan ei yksinvaltaisesti päättäisi, mille sivustoille pääsy estetään.
Koska Grundströmin mielipide on esitetty pääkirjoituksessa, on kysyttävä, onko se Vihreän Langan virallinen kanta? Jos on, niin minun postilaatikkooni lehteä ei tulevaisuudessa tule. Oikeustajuuni kun ei mahdu Karttusen kaltaisen lapsipornon levittäjän sankariksi nimittäminen.
Vihreällä Langalla ei ole virallista kantaa mihinkään asiaan.
.jpeg%3Fitok=dS47oFx3)
