Vuosisadan rakkaustarina

26.11.2013

Jukka Nikulainen

Kuvan paperilappusessa huomion kiinnittivät aluksi vanhat leimamerkit. Tekstin lukemisen jälkeen oli selvää, että lappu oli pakko pelastaa roskiksesta.

Kuvassa on vuonna 1928 tehty sanomalehdentoimittajan ja muuan neidin välinen avioehtosopimus. Helsingin raastuvanoikeus sentään käytti leimasinta pöytäkirjamerkinnässään, mutta muuten kolmisivuinen sopimus on kirjoitettu käsin, sievällä vanhalla käsialalla.

Ihastun aina entisaikojen ihmisten kauniiseen käsialaan. Heille se oli tietenkin vain välttämättömyys. Saan kiittää onneani siitä, että tietokoneet hoitavat nykyään suurimman osan kirjoittamisesta – kauppalistaan tuhertamani harakanvarpaat jäävät silloin tällöin arvoitukseksi itsellenikin.

Käsialan lisäksi vanha avioehtosopimus paljastaa paljon muutakin 1920-luvun helsinkiläisten elämästä.

Lista avioehdon alaisesta omaisuudesta alkaa mahtipontisesti. Ensimmäiselle sivulle mahtuu kaksi yleisluokkaa, joiden sisällä on maininta muiden muassa kirjoituspöydästä, kirjahyllystä kirjoineen, ottomaanista ja "kukkapylvästistä". Vasta sisäsivuilta alkaa itse tarina.

Kaikkiaan viisitoista luokkaa sisältävässä luettelossa on taidettu listata neitimme koko omaisuus. Esimerkiksi maininnat kahdestakymmenestä seinätaulusta, neljästä kuvastimesta ja seinäkellosta voi nykyäänkin ymmärtää avioehdossa, mutta huvittavammalta tuntuu lukea vaikkapa kahdesta sokeriastiasta, eteisenmatosta, kolmesta viltistä ja kahdesta täkistä.

Listassa on mainittu myös hurja määrä lakanoita, ja kohdassa neljätoista, vaatteet. Nimittäin: kaksi naisen palttoota, naisen kävelypuku, kolme paria kenkiä, päällyskengät, kalossit, kuusi leninkiä ja "hockey luistimet". Onkohan alusvaatteet ja sukat jätetty listaamatta siveyssyistä. Ainakin englannissa kiertoilmaus alusvaatteille oli vielä 1900-luvun alussa unmentionables, kirjaimellisesti "ne, mitä ei voi mainita".

Viimeinen kohta on myös paljonpuhuva, sillä siinä mainitaan kaksikymmentätuhatta markkaa rahaa. Tilastokeskuksen rahanarvonkertoimen mukaan se tekisi kuutisen tuhatta nykyeuroa pesämunaa.

Tarinamme neiti on ehkä ollut aikaansa edellä. Avioerossa naisen osa ei välttämättä ollut kaksinen, varsinkaan viime vuosisadan alussa. Kaiken omaisuuden listaaminen saattoi hyvin kannattaa. Todistajina toimineet kirjatyöläinen ja työmies eivät tosin voineet välttämättä uneksiakaan tällaisista omaisuuksista.

Ja vähintäänkin me saamme olla kiitollisia, kun pääsemme kurkistamaan elämään sata vuotta sitten. En tiedä, vastaanottaako mikään museo tällaisia dokumentteja arkistoihinsa, mutta tuntuisi harmilliselta, jos tällainen paperi jauhettaisiin uusiokäyttöön kartongiksi. Ainakin vielä se jää komistamaan omia kokoelmiamme.

Tweet