Lisää paskaa housuun

5.2.2013

Sammeli Heikkinen

Housuunkakkaamisjutusta tuli minulle ongelma. En nimittäin pitkään aikaan osannut muodostaa siitä mielipidettä. Enkä tiennyt miksi. Mutta nyt tiedän.

Luultavasti monet ovat jutun lukeneet ja vielä useammat siitä kuulleet. Lyhyesti: Ylioppilaslehden päätoimittaja ja toimittajat istuivat Helsingistä Turkuun menevään bussiin ja paskoivat matkan aikana housuunsa. Ja tästä tehtiin juttu. Näin ainakin Ylkkäri väittää.

Luin jutun, mutten ymmärtänyt sen tarkoitusta. Toisaalta en ymmärtänyt myöskään sitä, miksi juttu tuntui raivostuttavan monia.

Toki liikennöitsijän ärtyminen tempauksesta on luontevaa, enkä ihmettelisi, jos kanssamatkustajat olisivat hermostuneet. Joskus on sattunut bussiin joku hyvin marinoitunut alan mies, jolla on niin sanotusti huonot housussa. Kyllä paska haisee.

Tiedotusvälineiden itsesäätelyelimen Julkisen sanan neuvoston (JSN) puheenjohtaja Risto Uimonen kutsui tviitissään Ylkkärin kakkajuttua "pohjaksi" ja journalismin väheksymiseksi tai alentamiseksi. Vähän riippuen käännöksestä. Uimonen tviittaa englanniksi.

Uimonen ja moni muu suuttuja tuntuu ajattelevan, että journalismi on kokonaisuus, jolla on kunnia ja itseisarvo. Jotain, jonka voi tahria kakkajutulla.

Journalismin ja tiedonvälityksen teorioita toki aika heikosti muistan, mutta journalismin noin pääpiirteittäin voidaan ajatella joko heijastavan maailmaa tai luovan osaltaan sitä. Tai molempia. Lisäksi voidaan teoretisoida, että journalismin tehtävä on ensisijaisesti joko tiedonvälitys tai sitten yhteisöllisyyden luominen.

Mitä nyt tuosta ajatteleekin, kaikkia näitä käsityksiä yhdistää se, että journalismi on väline. Se on olemassa vain suhteessa muuhun maailmaan. Journalismilla ei ole itseisarvoa. Vain sen onnistumisella on: Sillä, miten totta se on, miten tarkan kuvan maailmasta se välittää, miten oleellista se on.

Journalismi sinällään on siis pelkkä työkalu. Vähän niin kuin raha tai vaikka sontatalikko. Tietenkin vähemmän kouriintuntuva.

Työkalulla voi tehdä kaikenlaista. Se on yleensä toimii tietyssä hommassa paremmin kuin toisessa. Ja voi sitä käyttää väärinkin, mutta ei se työkalun arvoa vähennä.

Tässä on nyt kyse siitä, että Ylioppilaslehden kakkatytöt (Ilta-Sanomien käyttämä nimitys) ovat – noin niin kuin kuvainnollisesti – käyttäneet sontatalikkoa kermavaahdon lappamiseen. Niin voi tehdä, vaikkei siinä järkeä olekaan.

Mutta silloin talikko ei toteuta omaa tarkoitustaan, eikä koko touhulla ole merkitystä. Talikko on mukana koko touhussa ihan turhaan. Vain siksi, että näytetään, että näinkin voi talikolla tehdä.

Sama juttu Ylkkärin kirjoituksessa. Koko jutulla ei ole oikeastaan suhdetta maailmaan, sen totuudellisuutta ei ole mahdollista arvioida, eikä sillä näytä olevan mitään tarkoitusta. Se on epäjournalismia. Performanssi.

Ylkkärin jutun todenperäisyys on kyseenalaistettu, mutta sillä ei ole väliä. Jos homma on keksitty, niin sitten se ei ole performanssi vaan provokaatio.

Performanssissa oleellista on kai sen tulkinta ja sen herättämä reaktio. Kakkajutun jälkiä on ollut hauska seurata. Sillä on samanlaista vaikeasti määriteltävää arvoa kuin mustalla Mannerheimilla. Reaktio kertoo aina jotain reagoijista.

Kirjoittaja on Vihreän Langan toimittaja.

journalismi  ulostaminen 

Tweet